Top 10 elokuvaa, joita inhoan vaikka kaikki muut rakastavat

Eriävät mielipiteet ovat jänniä. Ne ovat jopa elämän suola, ja mahdollistavat sellaisten juttujen, kuin taiteen ja viihteen olemassaolon. Jos kaikki olisivat samaa mieltä kaikesta, maailmassa tarvitsisi olla vain yhdenlaisia elokuvia, ja tämä tietysti kävisi hyvin äkkiä hyvin tylsäksi.

Joskus ihmisten uskomaton ihailu silkkaa ilmiselvää idiotismia kohtaan silti yllättää minut suuresti. Joskus näen elokuvan jonka tiedän kovasti kehutuksi tai rahaa tuottaneeksi, tai sitten katson ilmiselvän pökäleen ja järkytyn huomatessani sen imdb -pisteiden hipovan universumin kattoa. Tämä on mielestäni mielenkiintoista.

Toki sama ilmiö toimii myös toiseen suuntaan, mutta koska loputon itselleen ikävistä tuotoksista kuuleminen ottaa päähän enemmän kuin että joku dille jossain ei arvosta vuoden 1996 mestariteosta Barb Wire yhtä paljon, kuin pitäisi (mikä ruoja!), on minusta haastavampaa ja hauskempaa rikkoa status quo toivon mukaan pudottamalla muutama, omasta mielestäni yliarvostettu nenänkaivuumestariteos paria tikaspykälää alemmas, kuin miettiä hyviä puolia itselleen varsin ok:sta jutuista.

Tämä lista onkin kasattu pätkistä, joista itseni on vaikea löytää hirveästi mitään positiivista, mutta mitkä julkisuudessa yleensä otetaan vastaan suurella persnuolennan ja ylistyksen säestyksellä. Eli ei näistä jutuista toki loukkaantua kannata, kun mielipiteitähän ne vaan ovat, mutta ehkä ne voivat tarjota jonkinlaista eriävää katsantokantaa turhan fakkiutuneisiin, ehkäpä jopa kyseenalaistamattomiksi muodostuneisiin tuotoksiin.

10: American Psycho (2000)

American PsychoOhjaus: Mary Harron

Pääosassa: Christian Bale, Justin Theroux, Reese Witherspoon

Genre: Trilleri

imdb-arvosana: 7,6

Kredentiaalit: Kulttisuosio.

imdb

Traileri

Myönnettäköön, että ensimmäinen tekeleemme on enemmän tiettyjen artsy-fartsy -piirien ristirunkkauksen kuin valtakunnallisen klassikkoarvostuksen kohteena, mikä selittää kohtuualhaiset imdb -pisteet ja vähäiset krediitit muualla. Oscareitakaan ei olla tienattu. Tästä huolimatta elokuvasta kuuluva horina on kuin loputon tulva, mikä hukuttaa kaiken järjellisen ajattelun alleen.

Leffan premissi kuulostaa mainiolta: vittuillaan sikarikkaille, nihilistisille ihmisille, joiden elämästä puuttuu kaikki sisältö, ja tehdään se hienovaraisesti sarjamurhaajan näkökulmasta seurattavan trillerin kautta.

Mutta ensinnäkin se, että Christian Bale laitetaan mihinkään liikkuvaa kuvaa sisältävään tuotokseen, on kuolonisku kaikelle mielenkiintoiselle tai samaistuttavuudelle. Tekeleen nostaminen samaan kategoriaan joidenkin A Clockwork Orangejen ja Fight Clubien kanssa suoraan sanottuna kuvottaa minua.

Ja kun kaiken pitää olla niin saatanan hajutonta, mautonta ja tylsää. Rikkaille snobikusipäille on aivan oikein kuittailla, mutta se ei tee niistä yhtään sen kiinnostavampia kerronnan kohteita. Minä niin vihaan tätä jetset-elämänmakuista shampanjaa & tuhannen dollarin pukuja -paskaa, eikä hienoinen, tuskin havaittava satirisointi muuta tätä mihinkään.

Leffassa ei vaan ole mitään mielenkiintoista. Päähenkilö syö kaiken mielenkiintoisuuden ympäriltään, jos sitä olisi voinut siellä vaikka ollakin, ja leffan puitteet saavat haluamaan hypätä kuumaan kylpyyn. Ainoana pienenä lohtuna ovat ne murhakohtaukset, mutta eihän niissäkään nyt lopulta mitään kehumista ole. Tietysti kun taas pitää olla tekemässä ”oikeaa elokuvaa”, niin eihän näidenkään juttujen kanssa saa revitellä yhtään.

Elokuvatus koettaa olla paheellinen, kuvia kumartamaton ja kontroversiaali, mutta onnistuu olemaan mielenkiintoinen kuin kuivuva maali.

9: The Lion King (1994)

The_Lion_King_posterOhjaus: Roger Allers, Rob Minkoff

Pääosissa: Matthew Broderick, James Earl Jones, Jeremy Irons

Genre: Musikaalianimaatioseikkailu

imdb-arvosana: 8,5

Kredentiaalit: Sijalla #50 imdb:n ”Top 250” -listauksessa; kaikkien aikojen 29:ksi eniten tuottanein elokuva, kuudenneksieniten tuottanut piirroselokuva ja Disneyn kolmanneksi tuottanein piirretty; palkittu kahdella Golden Globella ja kahdella Oscarilla

imdb

Traileri

Kyllä. Vitun Leijonakuningas.

Minä ihan oikeasti tykkään Disney -piirretyistä tältä aikakaudelta. Hassut piirroshahmot hassuine musikaalinumeroineen olivat parasta ässää lapsuuteni päivillä, ja monet yhtiön suurtuotokset (Great Mouse Detective, Aladdin, The Hunchback of Notre Dame, Mulan) ovat minulle edelleenkin hyvin rakkaita.

Miksi niitten ylistetyin ja rakastetuin filmi tältä kultaiselta kaudelta tarvitsee sitten olla niin suurta shaibaa (vai Simbaa)?

Elokuva on ihan yhtä kauniisti animoitu, kuin muutkin kokoillan piirretyt tältä kaudelta, ja Elton Johnin biisit ovat ihan oikeasti hyviä. Monet ääninäyttelijät ovat toki siistejä. Mutta siis se itse elokuva. Pääosassa on joku leijona jollain ihme kivellä jossain. Mitä sitten? Mikä tässä on kiinnostavaa?

Ainahan Disneyllä on ne elikkohahmonsa olleet, mutta ei nyt jumalauta koko leffan tarvitse kertoa pelkästään niistä. Minä olen ihminen: tarvitsen jotakin edes etäisesti humanoidia mihin samaistua. Nyt koko touhu on kuin katsoisi Avaraa Luontoa puolitoista tuntia, paitsi paskemmalla komedialla varustettuna.

Esimerkiksi tuossa mainitsemassani Great Mouse Detectivessäkin ne hiiret ja muut pieneläimet selkeästi symboloivat ihmiskunnan erilaisia luonteenpiirteitä ja muuta sellaista. Se on nokkelaa ja älykästä! Tässä ne on vaan perus elikoita, jotka nyt sattuvat puhumaan julkimoäänin. No voi wuppiduu. Mouse Detectiven pääpahis tahtoo vallata Englannin valtaistuimen itselleen kuningatar Victorian näköisrobootin avulla. Lion Kingin pääpahis tahtoo vallata jonkun ihme kumpareen keskellä Afrikkaa.

Leffa on sama kuin jos tehtäisiin elokuva vauvan elämästä, jossa suurin draaman säie on se, tuleeko pinnistäessä pelkkä pieru vai pitääkö rääkyä joku vaihtamaan vaipat. Mikään tästä ei ole millään lailla mielenkiintoista eikä jännää. Pienenäkin tahtoi kokea huisia seikkailuita ja vaaroja ja nähdä kaikkia synkkiä juonia ja muuta kummaa. Ei ihmetellä jollain piirrossafarilla jotain puhvelia.

8: American Pie (1999)

American_Pie1Ohjaus: Paul & Chris Weitz

Pääosissa: Jim Levenstein, Alyson Hannigan, Eugene Levy

Genre: Komedia

imdb-arvosana: 7,0

Kredentiaalit: Vuoden 1999 20. tuottoisin elokuva; kulttisuosio ja miljoona jatko-osaa.

imdb

Traileri

70- ja 80-luvuilla himokkaita teinejä sisällään pitävät, kaljanjuontiin ja tissien tiirailuun perehtyvät komediat tapasivat olla oikeasti hauskoja. Niissä oli sopivan matalaotsaista rasvahuumoria, hauskalla tavalla karikatyrisoituja hahmoja ja miellyttävän anarkistista, auktoriteettihahmoille keskisormen pystyttämisasennetta.

Nykyään (ja jo vuosikaudet) ne ovat rasittavia, ylipitkiä, alimietittyjä ja ennenkaikkea vitun kilttejä ”hihih, joku sanoi pippeli” -spermaanliukastumisvitsikoosteita, joissa kaikesta kyllä puhutaan mutta mitään ei uskalleta näyttää. Ja tämä ikävä muutos alkoi juurikin yhdestä malliesimerkistä tässä oman yleisönsä aliarvioimislajissa, American Piestä.

American Piessä aikalailla kaikki on tehty väärin, mitä pystyy tekemään: päähenkilöt ovat vaan ja ainoastaan vitun rasittavia mongoloideja, jotka veisi mieluiten saunan taakse kohtaamaan armolliset niskalaukauksensa. Vaikka poikuudenmenetys on koko homman jujuna, elokuvan ”sikailu” perustuu siihen kuka juo pissalla lantrattua kaljaa tai jotakin vastaavaa, ja tottakai tämä uuu-UUUU-uuuu-tekeekö-vai-eikö -meuhkaus on venytetty n. seitsinkertaisesti sietämisrajan taa. Ja tottakai kaikki on kuitenkin loppupeleissä vitun siveää ja kivaa ja mukavaa, ettei vaan kenenkään raamattu sylissä uinuva isoäiti herää julistamaan paheksuntaansa moista jumalallisten arvojen toteutumattomuutta kohtaan.

Siis, jossain näistä elokuvista nämä nuoret menevät jopa naimisiin. Mitä iisakin vittua? Tiedän, ettei se ole tämän ensimmäisen seinääpäin-seisokki-edellä-juoksukilpailun ongelma, mutta silti. Ei tällaista paskaa voi uskoa todeksi.

American Pien iljettävyyttä korostaa se, että sen jälkeen ne ovat kaikki olleet just tällaisia – yleensä vaan vielä huonompia. Mutta kai tämäkin puolivillaisten kaistapäisyyksien rahastustalkoo on sitten tuottanut vaadittua tulosta, ja kuuliainen poika Hollywood tietysti seuraa nenäänsä.

Alyson Hannigan oli (ja on) ihan jees ja Eugene Levy pistäytyy nolaamassa itsensä. Muuten tästä saanut edes hormoonihiirenä omassa teini-iässään piehtaroinut kakara, jonka maailmankuvassa esim. eka Scary Movie oli hauskinta paskaa ikinä, irti yhtään mitään.

7: Avatar (2009)

AvatarOhjaus: James Cameron

Pääosissa: Sam Worthington, Zoë Saldana, Sigorney Weaver

Genre: Scifiseikkailu

imdb-arvosana: 7,8

Kredentiaalit: Läjä myyntiennätyksiä lippuluukulla, mm. kaikkien aikojen 14. tuottoisin elokuva; oli ehdolla yhdeksään Oscariin joista voitti kolme; voitti kymmenen Saturn -palkintoa mm. parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta; pyöri teattereissa lähes ikuisesti.

imdb

Traileri

Muistan nähneeni tämän leffan trailerin n. jokaisessa paikassa iäti silloin, kun elokuva oli tuloillaan. Ensimmäisellä kertaa olin hetken aikaa ihan innoissani: mitäs, mitäs – avaruusaluksia, robootteja, tulevaisuuspyssyjä. Mutta sitten lävähtivät ruutuun jotkut vitun siniset kissaolennot ja syvä epätoivo valtasi mieleni.

Se ei juuri hellittänyt kun elokuvasta tuli ns. ”juttu”, kaikki nuolivat kilpaa sen siniraidallista pippeliä verbaalisesti ja huusivat kovaan ääneen, kuinka se toisi 3D:n takaisin (koska se onkin juuri se asia, mitä muutenkin muovinen ja omaan persereikäänsä hukkuva ylihypetysnykyelokuva kaipaa).

Ja kaikki tämä, ennenkuin näin varsinaisen tuotoksen.

Se epätoivo ei oikein ole vieläkään hellittänyt.

Tämä umpimielinen, vasemmalla kädellä ohjattu, Windowsin näytönsäästäjien ja 80-luvun heavy metal -levyjen kansikuvien epäpyhältä äpärälapselta näyttävä, sinua napakasti pakaroista kiinni ottava ja niitä erilleen venyttävä kunnes kuilu aukeaa sen verran, että seinän läpi speedistä seonneena rysähtävän Hulk Hoganin hienovaraisuudella laadittu ”viesti” saadaan sullottua poikittain sisään täyttää minut niin säälimättömällä vihalla ja raivolla, että sille on vaikeuksia löytää edes vertailukohtaa (tai no… onhan noita vielä kuusi tulossa).

Tällaisten tuotosten päälle se minun tuntemani James Cameron olisi pyyhkinyt kenkänsä aikoinaan. Tuo Roger Cormanin kasvatti, joka teki menestysfilmin menestysfilmin jälkeen käyttämällä oveluutta ja järkeä, että saisi taiteellisen, kunnianhimoisen visionsa toteutettua järjellisten budjettien rajoissa. Mies, joka otti riskejä! Joka oli nimenomaan mestari kertomaan yleismaailmallisia, yksinkertaisia mutta juurikin sen takia loputtomasti mieleenpainuvia tarinoita! Siis ihan oikeita tarinoita! Vittu! Missä se James Cameron on?

Jo aikoinaan elokuvaa kritisoitiin tietyissä piireissä – kuiskaavin äänin, tietysti, ettei tule poltetuksi roviolla elokuvataiteen harhaoppisuudesta – siitä, että juoni on pöllitty suoraan Pocahontasista. Olisikin! Pocahontas oli vittu hyvä. Tai ainakin se oli ihan oikea elokuva, missä oli hahmoja ja järki ja jotenkin johonkin omaan logiikkaansa sopiva maailma. Tämän elokuvan ainut draama on laskelmoinnin maksimoinnissa ja jännitysmomentti siinä, kuinka monta muuta ihan lupaavaa asiaa saadaan haaskattua ja kuinka täydellisesti.

Tottakai paljon mesottu 3D on tätä ”eihän me nyt hei sentään mitään eksploitatiseeraajia olla” ”atmosfääristä” 3D:tä, eli suomeksi ei siis paskankaan väärttiä. Sen ainut funktio onkin harhauttaa katsoja huomaamasta, kuinka nämä uudenuutukaiset CGI-smurffit ovat ihan yhtä perseestä kuin kaikki aiemmatkin puolijauhoisten teknologiaässäilijöiden polygoninivaskat Spawn -elokuvasta alkaen.

Suuren Green Screen -jumaluuden armeliaassa suosiossa rakennettu elokuvamaailma onkin aivan yhtä käsinkosketeltava ja sisäänsäkutsuva kuin toisessa ihan yhtä laadukkaassa elokuvassa, Star Wars Episode I: The Phantom Menacessa. Ainoastaan, että nyt meillä on yhden Jar Jar Binksin sijaan koko helvetin elokuva täynnä lähes pelkästään niitä.

Tytisevä läjä luotaantyöntävää, henkisesti uuvuttavaa saastaa. Pelottaa ajatella, että ollaan vasta listan sijalla 7.

6: Iron Man (2008)

Iron-Man-Original_2008-Poster-Marvel-DowneyOhjaus: Jon Favreau

Pääosissa: Robert Downey jr., Gwyneth Paltrow, Jeff Bridges

Genre: Scifitoiminta

imdb-arvosana: 7,9

Kredentiaalit: Menestyi lippuluukulla ja periaatteessa potkaisi kunnolla käyntiin koko Marvel Cinematic Universen, josta on tullut holtiton vuosittainen block buster -menestyjä. Voitti Oscarit erikoisefekteistään ja äänitehosteistaan sekä holtittoman litanian muita palkintoja.

imdb

Traileri

Olen mielestäni tarpeeksi möykännyt sen toisen Marvel Cinematic Universe -painajaisen, Ant-Manin, paskuudesta, joten päätin nyt sitten valita riepoteltavakseni sen eräänlaisen, laadullisen sisarelokuvan – joka on tähän saakka yllättävän usein välttänyt oikeutetun persrei’ityksensä.

Minä ihan jopa odotin tätä leffaa innolla. Vaikkei Iron Man nyt koskaan ole mitään lempihahmojani ollut, olen kuitenkin kasvanut Marveleita lukemalla ja kyllähän nyt jos kyseisen yrityksen nimen iskee vaikka mihin se ainakin kursorisesti kiinnostaa. Robert Downey Jr. on lisäksi lähes täydellistä roolitusta Tony Starkin rooliin.

Elokuvan ensimmäiset kolme minuuttia olivatkin ihan lupaavat: heti alussa meille esitellään Tony Stark matkalla sinne jonnekin missä tämä voi sitten kätevästi jäädä niitten terroristien tai minkä lie ansaan ja kehittää rautamiespukunsa. Loistavaa, ajattelin – kerrankin vältyttäisiin paskalta rautalangastavääntöalkupuolelta, joka kestäisi vähimmillään sen 20 minuuttia, esittelisi meille miljoona eri turhaa hahmoa joista jokaisen koko luonne ja funktio elokuvassa selviäisi meille välittömästi. Ei, sen sijaan kerrankin elokuvantekijät käyttäisivät järkeä ja antaisivat meidän nähdä päähenkilössämme koituneen muutoksen tämän ympärillä olevien ihmisten reaktioista siihen ja voisimme näin, ekonomista tarinankerrontaa käyttäen, siirtyä itse asiaan eli toivon mukaan fiksuun ja hyvin laadittuun seikkailuun.

Heti ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen leikataan loputtoman pitkään takaumajaksoon, jossa kestää vähimmillään sen 20 minuuttia, esittelee meille miljoona eri turhaa hahmoa joista jokaisen koko luonne ja funktio elokuvassa selviää meille välittömästi. Ja jos mahdollista, se on vieläkin turhempaa ja puisevampaa rautalangastavääntöpulinaa kuin yleensä.

Ei vittu. Miksi.

Ja vitut siellä mitään seikkailua ole tulossa. Sitä samaa, mukaeeppistä tämänkaltaisten elokuvien best of -kloonausta se on kuin pahimmillaan ennenkin. Touhu voisi samoin tein olla joku Timo Koivusalon Sibelius -elokuva tai muu pystyynkuollut julkimon elämänkertamongerrus: ”Synnyin. Sitten menin kauppaan. Sitten pesin hampaat. Sitten maalasin aitaa. Sitten kuolin. Loppu”

Downey jr. ja Gwyneth Paltrow ovat molemmat loisteliaita näyttelijöitä, jotka toki pelastavat kaiken, mitä voivat – mikä ei vaan oikeasti ole kovinkaan paljon. Jopa sarjakuvaelokuvaksi näin yliyksinkertaistettu ja puusilmäinen vammailu on kohtuu häpeällistä. Koko juoni – sikäli kun sellaisesta pystyy edes puhumaan – on dialogia myöten käytännössä find / replaceattu Sam Raimin ekasta Spider-Manistä, joka ei kovin kummoinen tuotos ollut sekään.

Elokuva onnistuu jopa tekemään Jeff Bridgesistä tylsän. Siis Jeff Bridgesistä. Tylsän. Miten tuo on edes mahdollista? Nykyään kritisoidaan mm. Deadpoolia ja Logania siitä, että niiden pahikset on niiden heikoin ja vähiten mielenkiintoisin osa. No voi herran duudeli sentään. Ei sillä, etteikö kritiikissä olisi oikeutuksensa, mutta ainakin nykyisin noilla hahmoilla on yleensä edes joku etäisesti luonteen tapainen ja vähänniinku syy olla  elokuvassa, missä ovat.

Muutenkin vihaan yli kaiken elämässä sitä, että näissä pahimmissa mokelosovituksissa on pahiksena joku täysin mitäänsanomaton ja välittömästi ruudulta kadotessaan unohtuva antihahmo, joka ei tee koko elokuvassa mitään kunnes saa lopussa samat voimat kuin päähenkilö. Mikä siinä on jännää? Tai tarpeellista? Niin. Ei mikään. Näitä asioita voi jopa käsikirjoittaa. Niitä saa ihan luvan kanssa miettiä jopa ennalta. Miksi niin ei voi, saa eikä pysty tekemään?

Toimintakohtaukset ovat hajottomia ja mauttomia, mutta pahin niistä on hieno lopputaistelu, jossa Jeff Bridges odotettavasti pukeutuu omaan super-duper-rautamieshaarniskaansa. Tämä kahden CGI-robootin keskinäinen nuijiminen on yhtä mielenkiintoista kuin maata kalsareissaan lattialla tuntikausia ja läimiä itseään kärpäslätkällä naamaan tehden samalla valomiekkaääniä suulla. Turhaa, turhaa, turhaa.

Lähestulkoon katsomiskelvoton sätös, josta pitämiselle en ole vieläkään kuullut yhtäkään hyvää perustelua. Ja ei, ”no… onhan se nyt hyvä… hei… viihde-elokuva, kato…” ei täytä vaatimuksia. Viihde-elokuvan oletettavasti pitäisi olla jostakin näkökulmasta viihdyttävä.

Kakkososaa en ole nähnyt, koska ohjaajana on pysynyt sama palli ja jopa tästä tööttäyksestä pitäneet lampaat ovat leimanneet sen siksi kusipullaksi, mikä se kaikella todennäköisyydellä on. Kaipa se on totta, ettei edes aivovammaiselta simpanssilta voi varastaa ihan jokaista banaania erikseen ennenkuin elikko tajuaa, että sitä kusetetaan.

Onneksi sitten tuli oikea elokuvantekijä Shane Black ja teki ihan oikean elokuvan, Iron Man III:n. Siinä oli jopa juonikin ja kaikkea!

5: Schindler’s List (1993)

Schindler's ListOhjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ralph Fiennes, Ben Kingsley

Genre: Historiallinen draama

imdb-arvosana: 8,9

Kredentiaalit: Sijalla #6 imdb:n ”Top 250” -listauksessa; ehdokkuus 12 Oscariin josta voitti seitsemän mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja elokuva; holtiton läjä muita palkintoja ja taattu sija jokaisella ”parhaat pakkokatsottavat” -listalla.

imdb

Traileri

Steven Spielberg on aina ollut minulle vähän hit & miss. Miehen parhaat ohjaustyöt ovat silkkaa kultaa, mutta lopulta niitä on aika niukalti. Toki sitten joillakin muilla on ollut vain elokuvataiteellisia ansioita, joiden merkitys kohoaa silkan, yksittäisen taide- tai viihdeteoksen yläpuolelle.

Näiden lisäksi Steven on työntänyt maailmaan uskomattoman määrän mitäänsanomatonta tuubaa. Tuubasta silti nousee päällimmäisenä ja huonoimmalla mahdollisella tavalla mieleen tämä holokaustirahastus, millä on niin tärkeä aihe ettei sen mistään kohtaa tarvitse vaivautua olemaan järjellinen tarina saati omata mitään ihan oikeaa sanottavaa.

Niin, siis! Tiesittekö, että oli tällainen juttu kauan, kauan sitten kuin Toinen Maailmansota. Ja siinä oli tällaisia tyyppejä, kuin natseja, jotka oli, niinku, tosi, niinku, perseestä ja pahoja ja näin. Ja sitten oli tällaisia juttuja kuin keskitysleirit. Ja niissä ei ollut ollenkaan mukavaa olla.

Että siis niinku mitä? Ohoh! Ei kai!? Ihan itsekö tuon keksit, Steeven, vai pitikö äidin auttaa? En kyllä olisi ikinä tuota faktoidia voinut oppia ilman tätä elokuvaa. Ja sitten sanotaan, ettei viihde voi olla opettavaista.

Leffa on juuri niin laskelmoitu yhyy-yhyy -itkuvirsiräpellys ja sydämen harpunkielien ilmaveivaus kuin mitä voi pahimmillaan kestää. Se on tekotaiteellinen mutta silti jotenkin samaan aikaan köyhän toteava siirappisekoitus sentimentaalisuutta ja itsestäänselvyyksiä. Iso, ruma, pitkä ja tottakai mustavalkoinen kurimus; kannanotto ihmiseltä, jolla ei selkeästi ole mitään kantaa, mitä ottaa. Vähän sama kuin jos minä tekisin elokuvan siitä, kuinka jäätelö on hyvää.

Pääosassa on Liam Neeson, josta tulee, täytyy ja pitää tykätä, vaikkei se ole ollut kuin yhdessä hyvässä elokuvassa (Darkmanissä, ja siihenkin olisi paremmin sopinut rooliin aiemmin kaavailtu Bruce Campbell) eikä tunnu näyttelijänä yhtään sen ihmeellisemmältä kuin kukaan muukaan, mutta se on Liam Neeson joten tykättävä on. Vaikka väkisin, koska kai joku Jeesus on niin johonkin kiveen jossain kirjoittanut. Piste.

Neeson on joku dille pisnismies ja hahmona niin tylsä että voisi yhtä hyvin olla Jeff Bridges tuosta edellisestä leffasta. Hän on sakemanni joka kansalaisuudestaan huolimatta päätyy auttamaan paria keskitysleirin juutalaista – mitä ei kai herran jumala, ettäkö inhimillisyyttä voi löytyä odottamattomistakin paikoista!

Toki voi myös argumentoida, että hän tekee tämän hyvyyden ainoastaan saadakseen oman kusisen tehtaansa toimimaan paremmin ja näin kiksauteltua paremmat rahat tuotoksillaan, mutta moinen nyansointi on tietysti autuaallisesti tämänkaltaisten kuivapierujen yläpuolella.

Pahiksena löllää lähes yhtä äärimmäisen tylsä Ralph Fiennes. Jätkä on natsi, psykopaatti ja kunnon rehellinen kusipää, eikä siitä silti jätä mitään muistijälkeä. Jälleen kerran hämmästelen tämän asioiden tilan prosentuaalisia todennäköisyyksiä. Tyyppi on paha, koska niin on käsikirjoitukseen kirjoitettu eikä siksi, että sillä olisi mitään psykologista syytä tai että se ilmenisi millään muulla tavalla, kuin tyhjänpäiväisellä ilkeilyllä toteutettuna yhtä pointittomasti. Ja tottakai ilman sen kummempaa hekumointia, ettei katsomoon raahautunut kahdeksankymppisten lauma nyt sentään ehdi pahastua.

El Laberinto del Faunissa on tällainen fasistihahmo samalta aikakaudelta, joka yhtäkkiä ja ilman yllykettä hakkaa äijän naaman sisään lasipullon pohjalla. Näissä n. kymmenessä sekunnissa oli niin paljon enemmän oikeasti hätkähdyttävää, todentuntuista ja mielenkiintoista, inhimillistä pahuutta ja julmuutta kuin Fiennesin suorituksessa koko tämän 17-tuntisen omissa nesteissään onanoinnin keston aikana.

Muuta ei elokuvasta sitten olekaan, useista katselukerroista huolimatta, jäänyt mieleen. Mutta voin vakuuttaa, että tuo väliin jäävä jakso on hyvin, hyvin, hyvin, hyvin pitkä. Ja tylsä. Ja pitkä. Mainitsinko jo pitkän?

Lopussa vielä oikeat holokaustiselviytyjät tulevat jättämään muistomerkkinsä armaan Pyhimys Liam Neesonin haudalle. Oksennuspussit valmiiksi.

4: Batman Begins (2005)

Batman_begins_ver5Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosassa: Christian Bale, Gary Oldman, Liam Neeson

Genre: Seikkailu

imdb-arvosana: 8,3

Kredentiaalit: Sijalla #116 imdb:n ”Top 250” -listauksessa; ilmestyessään menestynein Batman -filmatisointi; oli Oscar-ehdokas parhaasta kuvauksesta.

imdb

Traileri

Nolanin Batmanit ovat kaukana täydellisistä elokuvista – itse asiassa, niissä on pahoja vikoja ja typeryyksiä kauttaaltaan. Tästä huolimatta The Dark Knight ja The Dark Knight Rises ovat ihan meneviä toimintaseikkailuita, kun taas mielestäni Begins on paitsi paskin Nolanin Lepakkomiestuotos myös yleisesti kammottavin Batman -leffa koskaan. Kyllä, jopa Batman Forever on mestariteos tähän verrattuna.

Aloitetaanpa alusta. Niin, elokuvassahan me seuraamme pitkäpiimäisesti ja jokaista pikku askellusta naama kurtussa pohdiskellen kuinka normi Bruce Waynestä tuli konnien kauhu, nahkasiipivaeltaja Gothamin katoille ja kaduille. Koska sitä paskaa ei olla tungettu aikaisemmin tarpeeksi jokaiseen maailman rakoon – ei, eihän nyt kukaan ennen tätä elokuvaa tiennyt, kuka on Batman ja mitä se tekee. Tottakai tämän sönkkäyksen selvittämiseen tarvitsi pyhittää n. 2 tuntia kunkin elämästä.

Alussa tapellaan ninjoja vastaan ja muuta noloa + turhaa. Meille esitellään myös päähenkilömme sekä päävihollisemme. Christian Balea disautin kevyesti jo aiemmin, mutta voi jeesus että näissä pätkissä hän on vielä rasittavampi kuin yleensä. Tuo yksi-ilmeinen, koulukiusaajan oloinen vajakki on aivan raivostuttavaa seurattavaa. Ja pahiksena meillä on, yllättäen, Liam Neeson, joka, kyllä, aukoo suutaan käsikirjoituksen vaatimissa kohdissa.

BEHOLD THE GLORY! LONG LIVE THE KING!

Jossakin vaiheessa Turse Väynekin kyllästyy missä lie vinkuintiassa kukkoiluun ja palaa Gotham Cityynsä, josta on yritetty väkisin riisua kaikki mielenkiintoinen ja omaleimainen. Siellä kohtaamme myös muut elokuvan sivuhenkilöt:

Michael Caine ja Morgan Freeman ovat molemmat hienoja näyttelijöitä, mutta yhtä hupaisanväärissä rooleissa kuin Shaquille O’Neal Steelissä. Näiden kahden toimiessa myöskin pelkkinä ekspositiontuottajina ei varsinaisesti auta asiaa. Naishenkilökin meillä on, ja kai tämän pitäisi olla jonkinsortin romanttinen intressi, mutta Barbie-nukellakin on enemmän kemiaa sen yhtä muovisen Keninsä kanssa. Muutenkin naishahmojen kirjoittaminen millään lailla järkevästi saati samaistuttavasti tuntuu olevan Nolanille aivan uskomattoman vaivalloinen tehtävä.

Itse asiassa parhaiten hahmona onnistuu, ja voisi sanoa, että koko Nolan-trilogian ainoana hyvänä hyviksenä ja näinollen kantavana voimana toimii yleensäkin briljantti Gary Oldman, joka todella on loistelias James Gordon. Jos vaan joku potkisi sen Balen jengeineen näistä leffoista vittuun, voitaisiin päästäkin johonkin.

Pahinta on kuitenkin Scarecrow’n totaalinen raiskaaminen. Kyseessä sattuu olemaan henkilökohtainen lempiviholliseni Batmanin epätyypillisen päheässä ja monitahoisessa konnagalleriassa, ja tämän uskomattoman siistin ja mieleenpainuvan hahmon kaikki potentiaali viskataan pohjoistuuleen ja nauretaan räkäisesti päälle. Tyyppi edes tee tässä leffassa mitään! Näyttelijänäkin sillä on joku nollanaamainen nätti poika.

Ja tottakai toiminta on hutiloiden leikattua, lähes ymmärryskelvotonta paskaa, hahmojen motiiveissa ja yleensä tarinassa ei ole minkäänsorttista järkeä ja kaikki kulminoituu Balen ja Neesonin väliseen lässytyskilpailuun. Lopussa mitään ei olla saavutettu lukuunottamatta pientä Jokeri-tiisausta, joka onkin leffan vähiten nolo ja kammottava hetki (ehkä joidenkin Gordon-kohtausten ohella).

Ehkä eniten kuitenkin vituttaa Nolanistinen pakkomielle mukamasrealismiin mikä ei vaan tällaisessa touhussa toimi mihinkään suuntaan. Vittu, leffa kertoo miehestä kumipuvussa hakkaamassa rikollisia! Ja ei sillä, ettäkö tuollainen aihe pitäisi vetää sinne 60-luvun tai Batman & Robinin suuntaan automaattisesti, mutta helvetti soikoon – kerro nyt edes jonkinlainen tarina äläkä vaan keskity sen establismoimiseen millaisesta NASA-materiaalista lentojyrsijän taikaviitta on tehty.

Tässä olisi ollut kaikki maailman potentiaali olla jotakin suurta ja ennennäkemätöntä. Sen sijaan se on se sama origin story -huttu ja jos mahdollista, vielä löysemmin toteutettuna kuin tuossa yläpuolisessa Iron Manissä. Mistään ei oteta mitään irti ja leffa kelpaa korkeintaan unilääkkeeksi.

If you can’t dazzle them with brilliance, baffle them with bullshit.

3: Casino Royale (2006)

CASINO-ROYALEOhjaus: Martin Campbell

Pääosissa: Daniel Craig, Eva Green, Mads Mikkelsen

Genre: Trilleri

imdb-arvosana: 8,0

Kredentiaalit: Ilmestyttyään menestynein James Bond -sarjaan kuuluva elokuvateos; Iso-Britannian historian kymmenenneksimenestynein elokuva; pelasti Bond -sarjan ja voitti läjän palkintoja.

imdb

Traileri

Tämä tuotos on hyvin pitkälti sama kuin yläpuolinen Batman -pökäle: sillä oli mahdollisuus olla jotain hienoa ja uutta; jotain minkä olisi pitänyt tapahtua jo vuosikymmeniä sitten: todella uskollinen ja hieno tulkinta yhdestä popkulttuurin unohtumattomimmista hahmoista. Sen sijaan se päättää olla löysä ja typerä, teknologian kaapuun pukeutunut mitäänsanomattomuus ja oodi turhanpäiväisyyksille.

Mikä tekee tästä Batman Beginsiäkin pahemman kakkakikkareen on se, että kaiken muun päälle se on vielä aivan uskomattoman unohdettava.

Kun Casino Royale ilmestyi kaikki riensivät kilvan kertomaan minulle, miten nyt meillä on käsissämme oikea kirjoista tuttu James Bond. Kuinka nyt ollaan saavutettu se Ian Flemingin henki ja fiilis. Katsottuani elokuvan en voinut kuin tuumia, että mahtaa sitten olla aikamoisen turhaankehuttu kirjailija tuo Fleming.

Vasta luettuani Casino Royale -kirjan itse tässä vähän aikaa sitten kykenin todella ymmärtämään ihmiskunnan järjettömyyden määrän: katsoitteko te ihmiset nyt ihan oikeasti muka saman elokuvan kuin minä? Olenko luiskahtanut Mandela -efektin ansiosta toiseen ulottuvuuteen? Mitä yhteistä tällä vihoviimeisellä nössöilykasalla ja pointittomuuden suolla on tuon reippaan, fiksun ja ennenkaikkea viihdyttävän agenttikirjan kanssa?

Ensinnäkin. Eva Green on mitä ihanin nainen. Katson mielelläni mitä tahansa, missä hän on mukana. Hän saa pahimmankin turhanpäiväisyyden loistamaan elokuvataivaan timangien joukossa. Ja tästä elokuvasta en kykene edes muistamaan hänen läsnäoloaan huolimatta siitä, että olen nähnyt pätkän useammin, kuin kerran. Taas kerran: miten vitussa tämä on mahdollista? Ja tämä kaikki huolimatta siitä, että Greenin pystyi kuin leikiten kuvittelemaan Vesper Lyndin rooliin kirjaa lukiessa.

Kirjassa oli myös paljon jännitystä ja oikeasti tukalia tilanteita. Elokuvan suurin jännitys syntyy siitä, pystyykö Daniel Craig selviytymään seuraavasta kohtauksesta tekemättä kertaakaan sitä huultenmutristusilmettään, mitä se tekee jatkuvasti. Kirjan Bond oli monitahoinen, kaikkea muuta kuin yksiselitteinen hahmo, ja tätä on sitten elokuvassa päätetty ilmentää laittamalla hänet alussa olemaan vähän huonompi agentti kuin Roger Moore aikoinaan oli. Kyllä, kyllä se varmasti riittää. Älkää nyt vaan enempää turhaan vaivautuko.

Mikä kuitenkin tärkeintä, James Bond ei vaan oikein hahmona toimi kylmän sodan ulkopuolella. Etenkin kun palataan näihin kirjoihin: nehän ovat niin Britannia / Neuvostoliitto -rautaesiripun poliittisten nyanssien ryydittämiä, ettei toista. Sitten kun tätä yritetään väksiin vääntää nykyaikaan vaikkei ympäröivä todellisuutemme sille minkäänlaista mahdollisuutta suo, on tuloksena aina jotakin totaalisen noloa ja kamalaa. Jos nyt ei suorastaan cyberterroristeja tai Pentagon-hakkereita niin jotakin ainakin tuskastuttavan lähellä olevaa Die Hard IV -huttua.

Mads Mikkelseniä en elokuvasta edes muista. Ja tämä taas siitä huolimatta, että kirjan Le Chiffre oli Bond -vihollisista yksi muistettavimmista.

Toki myös kirjalla on varsin jännä tapa kuljettaa juontaan ja tämäkäänhän ei Hollywoodin suurille uhkapelureille sovi vaan leffa on sullottava samaan räjähdys-tai-toimintajakso-joka-viides-minuutti -formaattiin, joka tietysti tekee vain hyvää kaikelle järjenkäytölle ja logiikalle. Sekään ei auta, että kirjan ei tarvinnut edes armon 50-luvulla hirveästi peitellä kylmäävää väkivaltaisuuttaan ja aikuisia teemojaan kun taas Bond-elokuvana Bond-elokuvien merrassa Casino Royale -leffan on tyydyttävä pulikoimaan ikäsuositusten lastenaltaan matalassa päässä, mikä hyytää touhulta sen viimeisen potentiaalin, mikä sillä muuten olisi ehkä voinut olla.

Jos tämä oli mielestäsi hyvä pätkä, sitten samalla logiikalla RoboCop III:n on oltava paras RoboCop -elokuva. Sori, mutta ei. Ei. Ei.

Ei.

Niin, ja kaikki muutkin Daniel Craig -Bondit ovat järjetöntä saastaa. Tämä vaan sattui olemaan niistä ensimmäinen ja näin tulevalle kaavan asettava, ja loistavan GoldenEyen ohjaajalta olisi ollut lupa odottaa parempaa.

2: Titanic (1997)

TitanicOhjaus: James Cameron

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Kate Winslet, Billy Zane

Genre: Historiallinen romantiikka

imdb-arvosana: 7,7

Kredentiaalit: Ilmestyessään maailman tuottavin elokuva; ensimmäinen yli miljardi dollaria tuottanut elokuva; sai ennätykselliset 14 Oscar-ehdokkuutta, joista voitti 11 mm. ohjauksesta, kuvauksesta ja elokuvasta.

imdb

Traileri

Muutamia poikkeuksia on, mutta yleensäottaen Leonardo DiCaprion roolityöskentelyn katsominen on yhtä miellyttävää puuhaa kuin lasimurskan insertoiminen palanen kerrallaan virtsaputkeen. Tätä herkkua minulle olisi tarjolla ah niin monen Oscar-lautakuntaa eturauhashieronnan tavoin kosiskelevan tuotoksen muodossa, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan tämän nostalgiapaukun 90-luvulta koska Cameron, sula turhuus ja se biisi, minkä kaikki vieläkin muistavat.

Miksi tämä tuotos on näin paljon Cameronin toisen listalla köllöttelevän ohjaustyön alapuolella on se, että Avatarissa vaivauduttiin sentään huijamaan yleisöä, että siinä tapahtuisi jossain vaiheessa jotakin. Titanic on kuin keskivertojakso Salattuja Elämiä mutta laivalla ja vähän laskelmoidun traagisemmin lopputulemin.

Jännintähän tässä on se, että holtitonta markkinointikoneistoa ja hypemasiinaa lukuunottamatta en oikeasti keksi, mikä tekee nimeonmaisesti tästä tuotoksesta yhtään Julie Roberts tms. -elokuvaa ihmeellisemmän. Tajuan kyllä, että Leo oli hei hirmu söötti kaikkien 11-13 v. tyttöjen mielestä vuonna 1997, jotka kävivätkin tuotoksen katsomassa vähintään viidesti, mutta miksei se ole painunut samaa tietä kuin Twilightit ja muut vastaavat ovat, verrannollisesta tuoreudestaan huolimatta, tehneet jo tässä vaiheessa?

Itse asiassa Twilightinkin kestovoiman ymmärrän paremmin: siinä on sentään vampyyrejä ja paidattomia ihmissusia ja mitä lie. Toki, paskimmalla mahdollisella tavalla toteutettuna, mutta kuitenkin. Se tarjoaa edes huterimman luvan valehdella itselleen olevansa jostakin kohtaa jännittävää ja mielekästä katsottavaa, kun oikeasti se tarjoaa vain siveää ja aikuisten hyväksymää kuolanherutuskuvastoa esiteineille.

Titanicissa ei ole yhtään mitään. Se on tylsiä hahmoja sisältävä, yllätyksetön ja tylsä tarina tylsästä hetkestä historiassa, josta ei vaivauduta edes yrittämään sanoa mitään mielekästä. Romeo & Juliet -lainainen juoni toimi jopa Baz Luhrmanin tökerössä Romeo + Juliet -päivityksessä paremmin – ja siinäkin saisi tekosyyn mulkoilla DiCaprion poikamaista olemusta, jos se nyt kerta niin saakelin tärkeää on.

Se Celine Dionin biisi on kyllä ihan jees ja tuo välittömät nostalgiafiilikset ala-asteen diskoista, joissa ensimmäistä kertaa sai tanssata vastakkaisen sukupuolen kanssa hitaita kyseisen jodlauksen taustoittamana. Eli ei mitään vihaa sitä kohtaan. Mutta siitäkin voi nauttia ihan omana teoksenaan, eikä tarvitse vaivautua huiputtamaan itseään tämän unilääkkeen olevan mitään muuta kuin ajan suoman unohduksen ansaitsema turhuus.

1: Joka ainoa Ang Lee -paskapylväs mitä olen ikinä nähnyt (2000-2012)

66ème Festival de Venise (Mostra)Ohjaus: Ang Lee

Genre: Tekotaideidiotismi

imdb-keskiarvo: 7,3

Kredentiaalit: Elokuvat olleet ehdolla kaikkinensa yhteensä 38 Oscariin joista voittaneet 12; BAFTA:issa samat numerot ovat 49 ja 14; kaikki näkemäni tuotoksensa ovat olleet vähintäänkin kannattavia ja yleensä sekä arvostettuja että menestyneitä.

imdb

Ang Lee on toinen inhokkiohjaajani kotomaisen Timo Koivusalon ohella. Vaan missä Koivusalon tuotokset jäävät useimmiten sen suuremmitta ylistyksittä lukuunottamatta hänen nimenomaista kohderyhmäänsä (ts. vitullisia mummoja), hra. Lee ei voisi kuvata edes hidastettua sikojen piereskelyä kahtaa tuntia ilman että universumi on polvillaan hänen edessään ja Oscaria työnnettäisiin jokaiseen ruumiinaukkoon. Rahaa varmasti tursuaa ovista ja ikkunoista, uutta projektia pukkaa jatkuvasti ja jokainen niistä vielä idioottimaisemman oloinen, kuin edellinen.

Hidden TigerWo hu Cang Lo eli tuttavallisemmin Hiipivä Tiikeri, Piilotettu Puimakone on romanttinen seikkailu missä romanssi on perseestä ja seikkailua ei ole. Raivostuttava visuaalinen tyyli, maailmansisäisen logiikan puuttuminen ”katsojalle pallon heittämisen” merkeissä ja kahden niinkin loistavan Hong Kong -tähden kuin Michelle Yeohin ja Chow Yun-Fatin totaalinen hukkaaminen kruunaavat kokonaisuuden. Juoni on yhtä yhdentekevä kuin valmistusohjeet grillimakkarapaketissa ja on kiinnostanut selkeästi elokuvan tekijöitä yhtä paljon.

hulk-poster-germania11Hulk on Leen hyppäys Marvel-sarjakuvien filmatisointeihin, mikä lieneekin se luontevin siirto taidefuxiahempeilyn jälkeen. Jälleen Leetä ei ilmiselvästi ole kiinnostanut ainakaan minkäänlaisen järjellisen elokuvan tekeminen, koska kaikki on toteutettu niin löysästi, kuin mahdollista. Ainoastaan päähenkilön nelosluokkalaisen kirjoittaman oloiset, psykologiset isäongelmat ovat tässä elokuvassa tärkeitä, sillä eihän tietenkään toiminta- tai hirviöelokuvissa tarvitse olla sellaisia asioita, kuin toimita ja hirviöt.

Ääripaskasti CGI:na toteutettu nimihenkilö tuskin edes esiintyy omassa elokuvassaan ja sitten kun esiintyy ei sekään tunnu miltään. Helvetin hienot sarjakuvaleikkaukset korostavat idioottimaisuutta. Ja tottakai Hulkkosen ihmis- alter egoa näyttelee joku nollanaamainen vammainen.

Brokeback_mountainBrokeback Mountain olisi kanssa voinut olla siisti leffa: tarina cowboystä, jotka ovat homoja. Otetaan kunnolla kantaa seksuaalisien vähemmistöjen ongelmiin ja elämiin mutta tehdään se ronskin ja miehekkään genren kautta näin näyttäen, että he ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin eikä villin lännen ronski revolveriammuskelu ole heillekään mahdotonta. Ai niin, paitsi että ei, koska ohjaajana on Ang Lee.

Joten vitut tämä mikään cowboy -homma ole kuin nimellisesti, koko paakku sijoittuu nykyaikaan eikä siinäkään tietenkään tapahdu mitään. Koska eihän nyt herran jumala elokuvassa, mikä kertoo tärkeistä ja oleellisista aiheista, saa ainakaan minkäänsorttisia viihdearvoja olla. Kaiken on väkisin oltava niin harmaata, toteavaa ja mitäänsanomatonta kuin mahdollista.

Kenen tahansa järjellisen ihmisen toteuttamana tämä premissi olisi voinut ihan oikeasti toimia. Niinkuin olisi Hulkkin. Tai Hiipivä Paloletku, Tyynnytetty Peräsuoli. Tuntuu, kuin Lee väkisin yrittäisi pilata omat elokuvansa luupäisellä toteutuksella ja turhanpäiväisellä, Aki Kaurismäkeläisellä paskanjauhannalla. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa hänen uusimmasta, todistamastani tuotoksestaan ja varsinaisesta nerouden kruununjalokivestään, Life of Pistä.

life-of-pi-poster2Life of Pee kertoo pojasta, joka on samassa kumiveneessä tiikerin kanssa. Ja sitten se on siinä se paska. Ei, ihan oikeasti – se on se elokuva. Antakaa nyt jumalauta armoa tämän saastan kanssa.

Tässä olisi ollut aineksia ehkä jännäksi maalaukseksi tai 70-lukulaisen progeorkesterin levynkanneksi. Ehkä rankasti uusia ideoita rakentamalla jopa viisiminuuttiseksi lyhytelokuvaksi tai Katy Perryn musiikkivideoksi. Mutta ei nyt jumalauta kahta tuntia tätä paskaa!

Tässä ei oikeasti ole hevon vitun vertaa järkeä. Kysynkin: miksi. Miksi tehdä tällainen elokuva? Mitä se palvelee? Mitä tarpeita se täyttää? Muuta kuin osoittaa Oscar -lautakunnan sula impotenttius valitsemalla tällainen tööttä useamman palkinnon saajaksi. Mitä mahdollista sanottavaa tällä kärsivällisyydenmittauskoitoksella voi olla yhtään kenellekään?

Life of Pipi on oikeasti yksi järjenvastaisimpia teelmyksiä, mitä olen eläessäni saanut todistaa. Ja Kuolettavan Anaaliräjähdyksen, Suhuttelevan Virtsatientulehduksen lisäksi sillä on korkeimmat pisteet imdb:ssä näistä tuotoksista. Miksi!? Miksi!? MIKSI!?

Onko maailma seonnut? Miksi tällasita paskaa tuetaan? Miksi tätä käytiin katsomassa? Miksi Ang Lee saa tehdä tätä kuraa? Mitä käsikirjoituksessa luki? Oliko se kirjoitettu nenäliinalle huulipunalla? Jopa jollakin tasolla pystyn ymmärtämään niin Wo hu Ping Pongista kuin Hulkenstainistakin tykkäämisen, mutta tämä… ei jeesus. Taas kerran, kun tämä ei edes vaivaudu teeskentelemään olevansa elokuva.

Onko herra Lee kuullut sellaisesta asiasta, kuin käsikirjoittaja? Ilmeisesti, koska kaikki neljä näkemäänsä pökälettä ovat jonkun muun laatimia. Useat näistä perustuvat jopa kirjaan, mm. tuo Life of Poo. Mitä vittua siinä kirjassa sitten on tapahtunut? Onko se ollut puolitoista sivua pitkä? Vai onko sivuille 2-148 painettu lähinnä kirjailijan vanhoja kauppalistoja ja parkkimittarikuitteja?

Nämä kaikki elokuvat ovat täysin sietämätöntä tauhkaa. Toivonkin, ettei minun enää koskaan tässä elämässä tarvitse eksyä hyvä herra Ang motherfucking Leen tuotosten äärelle, olipa sitten kuinka paljon tekemisen puutetta tahansa. Ennemmin katson vaikka mainoksia. Tai piirrän verelläni luolamaalauksia ikkunoihin.


Niin. Että sellaista. Tulipa huudettua taas aika roimasti asioita. Ennenkuin joku huolestuu, niin todettakoon vielä, että kyllä, minä ihan oikeasti tykkään monistakin asioista ja aikamoisen paljon – monet niistä vieläpä ihan normaalin yleisen konsensuksen hyväksymiäkin. Mutta jottei nyt kaikille tule tästä niin paha mieli, niin ehkä jossain vaiheessa kirjoitankin vastaavan listan mielestäni himpun aliarvostetuista teoksista, joille soisin ihmisten antavan uuden tilaisuuden.

Toisaalta taas, tästäkin listasta jäi aikamoinen litania elokuvia yli… no, katsotaan nyt.

Mainokset

4 thoughts on “Top 10 elokuvaa, joita inhoan vaikka kaikki muut rakastavat

  1. Kylläpä sattui olemaan kuin meikämandoliinon(!) päästä, kynästä ja sormista tuo lista! Ang Lee`stä ei enempää, ettei iho ja sisälmykset hajoa (no, aika täydellisesti hän tulikin käsiteltyä). American Psykosta vielä sen verran että en ole pitänyt myöskään yhdestäkään Brett Easton Ellis`in kirjasta, juuri samoista syistä. Ja tuo Schindlerin lista, pitääkö siinä tosiaan olla mukana vielä nuo molemmat `ei yhtään huonoa elokuvaa`-tyypit, Neeson ja Fiennes. Itselle listaan tulisi vielä Forrest Gump ja aika moni muukin Tom Hanks-teelmys.

    Tykkää

    1. No hienoa, että on samanmielisyyttäkin ilmassa! Ja joo, todettakoon, että Forest Gump ei ole listalla lähinnä siksi, etten sitä ole tähänkään päivään mennessä katsonut loppuun. Ehkä joskus…

      Tykkää

  2. Ylimielistä paskaa. Vaikka en pidäkään joistain listan elokuvista en aseta itseäni kenenkään niistä leffoista pitävän yläpuolelle.
    ”Joskus ihmisten uskomaton ihailu silkkaa ilmiselvää idiotismia kohtaan silti yllättää minut suuresti.” kertoo kyllä blogistin asenteesta ja kirjoituksesta kaiken tarvittavan. Paska kirjoitus, lisäksi erittäin ylimielinen ja koppava.
    Ps. Jätä humoristinen kirjoittaminen sellaisille jotka sen osaavat ja ovat oikeasti hauskoja. Sinä et ole millään tasolla hauska.

    Tykkää

    1. Asiantuntevaa kritiikkiä, selkeästi. Älä huoli, haistan kyllä persekipeyden kun sen tapaan. Pyydä äitiä puhaltamaan pipiin, niin ehkä se paranee.

      PS. Leffat on hienoja ja rakkaita ja parhaita, mutta ei niitäkään tai niistä puhumista ihan noin vakavissaan tarvitse ottaa. Tämän luulisi itse kunkin oppineen esim. esileikkikoulussa tai viimeistään ala-asteella. Toivotan kuitenkin menestystä tulevaisuuden varalle.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s