Pitkästä aikaa rustaan tänne Top Jotakin Jotakin -listauksen! Tätä ominaisuutta en ole antanut muuten suurimman osan vapaa-ajan huomiostani vieneen YouTube -kanavani ryöstää, vaikka aika blogin kirjoitteluun muuten onkin jäänyt ikävän vähäiseksi. Ja kun kerrankin jonkinlainen idea aivokuoreeni pulpahti, täytyyhän sille jotakin tehdäkin.
Musiikki on tosiaan itselleni tärkeä aihealue ja vaikka MTV aikamoista historiaa jo onkin – ainakin siis siinä muodossa, että sillä mitään tekemistä nimensä mukaisen musiikin kanssa olisi – on juuri musiikkivideoita tullut viime aikoina pyöriteltyä yllättävän paljon. Miksi? Siksi, että olen saanut itseni kerran viikossa raahattua kuntosalille ja koska en jaksa paikalla soivan radiokanavan monotonisia mainoksia sekä noin kolmen biisin mittaisia soittolistoja, olen sitten itse antanut omakokoamani tube-soittolistan hoitaa asiaa. Olen myös huomannut että kuntoiluaika menee paljon nopsemmin ynnä kivuttomammin kun on jotakin visuaalista mitä vilkuilla silloin tällöin.
Niinpä kokoan nyt kymmenen lempimusiikkivideoni listauksen. Kuten aina tällaisissa, järjestys on puhtaan subjektiivisesti omani eikä mitään historiallisia merkittävyyksiä taiteenhaaran kehittymiselle ynnä muita suosittuuspisteitä oteta huomioon. Mitään livevetoja, fanien tekemiä virityksiä tai muuta sen sellaista en myöskään ole kelpuuttanut joukkoon.
Mutta koska kyseessä kuitenkin on audiovisuaalisesti toimiva media, on tietysti tärkeää että yhtälön molemmat puolet ovat hyvin edustettuina. En halunnut että tämä muuttuu miksikään lempibiisini -listaukseksi eikä toisaalta komeinkaan kuvallinen kokonaisuus kelpaa jos kappale on kammottavaa tuubaa. Nyt puhutaan musiikin ja kuvamateriaalin täydellisistä yhteenliittymistä.
Eli minun tapauksessani suurimmaksi osakseen hirvittävästä kasarijuustosta; olkaattens varoitettuja.
#10: Lene Lovich – Bird Song
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Lene Lovich & Les Chappell
Albumilta: Flex, 1980.
Levymerkki: Stiff Records
Heti aloitetaan mukavan kummallisella tunnelmalla. Stiff Records (”If it ain’t stiff, it ain’t worth a fuck” niinkuin varhainen mainoslauseensa kuuluisasti sanaili) tuli tunnetuksi lähinnä punk-julkaisijana ja post-punk -juttunahan se goottimusakin lähti liikkeelle; Lene Lovich oli yksi genren pioneereja joka teki rohkeasti omaa juttuaan jo kauan ennenkuin tyylilajin mitään virallisia sääntöjä tai reunaviivoja oli ehditty lukkoon lyödä.
Biisi on suorastaan hypnoottinen. Se yhdistelee aavemaista kauhuleffafiilistä mutkattomasti todella kauniiseen melodiakulkuun ja 80-luvun taitteen iskevään rytmikkyyteen. Lovichin oma, vinkuva mutta silti kaunis ääni viimeistelee kokonaisuuden kauniisti.
Video tietysti sopii biisiin kuin nenä päähän. Osa on toki ilmeistä: on niitä lintuja nyt sitten ja laulajattaremme pläsi kappaletta tulkitsemassa. Mutta sitten on myös kaikkea mukavan kummaa kuten hääkuvastoa ja omituista kuoroa. Hyvä leikkaus auttaa asiaa, ja videon jaksaakin (ainakin meikäläinen) katsoa vaikka kuinka monta kertaa peräjälkeen.
Naapurit taatusti kiittävät.
#9: Carpenter Brut – Turbo Killer
Kappaleen sävellys: ?
Albumilta: Trilogy, 2015.
Levymerkki: No Quarter Prod.
New Retro Wave on musiikkigenre josta erityisesti tykkäilen. Yksi sen ongelmista kuitenkin on että hyvin usein sitä soittavat tahot tuppaavat myllääntymään päässäni yhdeksi kokonaisuudeksi sen sijaan, että kullekaan näistä muodostuisi sen kummempaa, omaa persoonallisuutta. Yksi poikkeus tähän – kotomaisen Night Satanin ohella – on kuitenkin mainiota tyylitajua hyödyntävä Carpenter Brut joiden voi vaistota olevan järjen ihmisiä jo ihan nimivalinnastaan alkaen.
Turbo Killerin musiikkivideo noudattaa viime vuosikymmeninä perin suosittua ”teeskennellään että musiikkivideomme on elokuva” -genreä mutta tekee sen hyvin. Turhan usein tällaisen musavideot sisältävät pituudesta jonkun 50% turhaa natustelua ennenkuin siihen itse biisiin edes päästään ja tämä saa ainakin itseni hamuamaan skip-nappulaa. Etenkin siellä salilla ollessani. Turbo Killer ei kuitenkaan haaskaa aikaa turhan päiten vaan pääsee mukavan jämeräsoundiseen sekä sujuvalla melodialla ryyditettyyn kappaleensa kiitettävän pian, vain pienen tunnelmointihetken jälkeen.
Ja millaisella visuaalisuudella tuo tykittely onkaan kuvitettu! Kaikki genren esimerkillisyydet ovat läsnä: alassurinristit; oudot scifivaikutteet jotka miellyttävästi muistuttavat minua Tobe Hooperin Lifeforcen kaltaisista, ikävän unohtuneista mestariteoksista; neonhehkuinen värimaailma; nopeat naiset sekä kauniit autot kaiken muun ihmiselämälle oleellisen ohessa on tasapainoisesti mukana. Biisin vauhdikkuutta on myös osattu mukavasti korostaa vauhdikkailla kuvilla.
Joku joskus väitti pokkana jossain ettei kappale ilman sanoja voi jäädä päähän soimaan. Carpenter Brut osaltaan osoittaa, että kyllä muuten aivan taatusti voi.
#8: Judas Priest – Locked In
Kappaleen sävellys ja sanoitus: K. K. Downing, Glenn Tipton ja Rob Halford.
Albumilta: Turbo, 1986
Levymerkki: Columbia
Judas Priest oli itselleni todella, todella tärkeä bändi teini-iässäni. Olin toki ihastunut heavy metal -musiikkiin jo aiemminkin, heti yläasteen alussa bändien kuten Helloween ja Iron Maiden avustuksella, mutta vasta kun eräs ystäväni läiskäisi minulle Juutaksen Painkiller -ablumin käteen oli meikäläinen menetettyä miestä. Eihän näin kovaa musaa voi olla olemassakaan!
Bändi on tietysti aikain saatossa tahkonnut ilmoille jos jonkinlaista musiikkivideonsuuntaista härpäkettä. Näistä kuitenkin rakkaimpia itselleni ovat ne parhaiten kasarihyveitä kuvastavat, elikkä turhan aliarvostetun Turbo-albumin niin temaattisesti kuin, uskallanko sanoakaan, juonellisesti toisiinsa linkittyvät videot Turbo Lover sekä Locked In. Locked In voitti kuitenkin tämän valintapelin olemalla vielä miellyttävän kahjompi kuin kilpakumppaninsa. Vaikka Turbo Loverin voisikin argumentoida olevan hitusen parempi biisi, ainakin minun mielestäni.
Edellisen videon lopussa mainiot stop motion -kyborgiluurankomme kaappaavat johtohahmo Rob Halfordin prätkineen ja nyt sitten on loppubändin tullut aika hänet heidän hienosta post apocalypse -linnakkeestaan pelastaa. Selkeästi Mad Maxit on tullut katseltua. Kätyreinä upeilla animaatioluurankeleilla on pahoja naisia mihin piilotettua, mahdollista symboliikkaa voi tietysti Halfordin nykyinen, homoikoninen status mielessä mutustella.
Sen sijaan huppupäisen sumopainijan merkitys Halfordia kiduttavan laittoiston kammen kääntäjänä ei ole minulle vielä n. 20 vuoden yrittämiselläkään avautunut.
Judas Priest ei ole ikinä ollut mikään lyriikkabändi vaan biisit ovat juuri niin simplistisiä rokettirollitsebaleita kuin ikinä mahdollista. Se ei tietenkään estä niitä olemasta todella tarttuvia ja tarjoaa sitten myös sen edun, että on vallan mahdollista kuvittaa niiden yhden sanan teemoja vaikkapa tällaisella hulluttelulla. Koska rakastan outoja scifivisioita, dystooppisia tulevaisuuksia sekä hiukan kankeahkoakin stop motionia, miten tätä kokonaisuutta voisi olla jumaloimatta?
On se vähän parempi kuin bändi soittelemassa tyhjässä tehdashallissa vaikka joku urho olisikin paikalle sen palavan tynnyrin vaivautunut roudaamaan.
#7: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit – Viimeisellä Rannalla
Kappaleen sävellys ja sanoitus: ?
Albumilta: Kymmenen Tikkua Laudalta, 1993
Levymerkki: Herodes
Kuten sanottu, dystooppiset tulevaisuuskuvat ovat sydäntä lähellä, ja eritoten viime vuosina myös erinäköiset ydinsotaan tai -tuhoon liittyvät teemat ovat ehdottomasti kiinnostelleet. Harvoin suomalainen bändi on moisiin aiheisiin ns. vakavalla naamalla tarttunut jos ei nyt jotain äärimetallin möyhinöitä lasketa. Vielä varmasti harvemmin se on tehty näin tarttuvalla ja omintakeisen toimivalla otteella.
Kappale on saanut inspiraationsa Nevil Shuten samannimisestä klassikkoromaanista (englanninkieliseltä alkuperäisnimeltään On the Beach) jota en kuitenkaan ole valitettavasti itse lukenut. Teos kuitenkin ilmestyi 50-luvun suurimman ydinsodan pelon vallatessa alaa ja tuntuu juonipremissiltään juuri kuin minulle tehdyltä: australialaiset odottavat tuhoisan ydinsodan radioaktiivisuuspilven saapumista ja valmistautuvat kuolemaan, kukin tahollaan omalla tavallaan. Ja siinä se.
Kappaleen lyriikka lähtee selvittämään asiaa pikkupojan näkökulmasta ja tekeekin tämän kolkon kaunein sanankääntein. Mitään ei mukavasti väännetä rautalangasta niin että satunnainen kuulija ei välttämättä edes käsitä kappaleen tematiikkaa – enpä itsekään ollut näin tehnyt ennenkuin eräs ystäväni biisin minulle esitteli. Jotakin erityistä on silti selkeästi tekeillä: mistään perushumpasta tai ”voi rakkain, mikset sa mua lemmi” -tyyppisestä asetelmasta ei taatusti ole kysymys.
Kummallinen mutta edelleen mukavan kolkkosävyinen musiikkivideo tukee kappaleen tematiikkaa täydellisesti. Video on kuvattu osittain juuri kirjan tekoajan mieleentuovan elokuvallisin keinoin, osittain taas hitusen kokeellista ja abstraktiakin kuvastoa käyttäen; mikä minun mielestäni sopii hyvin sen ideaan ympäriltään tihkuvista, oman ajattelun tason rankasti ylittävistä kuvioista jotakin järjellistä rakentamaan pyrkivän lapsen ajatusmaailmasta.
Toistan vielä huomioni kappaleen mukaansatempaavasta meiningistä ja heleästä, jopa positiivisenkuuloisesta soinnista torvisooloineen sun muineen. Tämä ei onnistu pilaamaan kappaleen synkeää sanomaa vaan pikemminkin tehostaa sitä asettamalla sen taakse hitusen kertojahenkilön luontaista leikkisyyttä ja ikään kuin vetämällä kuuntelija sisään kaoottiseen maailmaansa. Ilmaisuvoimaisia ajatuksia voi tuoda esiin muunkin kuin valtavan viulumaton ja voipuneen huokailun kautta.
#6: Marilyn Manson – We Are Chaos
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Marilyn Manson & Shooter Jennings
Albumilta: We Are Chaos, 2020
Levymerkki: Lorna Vista / Concord
Tässäpä ensimmäinen kahdesta musiikkivideoista joiden ansiona pidän (tai joita syytän, ihan miten vaan) että jaksoin pahimmat korona-ajat jotenkuten nilkuttaa läpi.
Paitsi että Manson teki tässä muutenkin parhaimman biisinsä varmaan kymmeneen vuoteen – ehkäpä jopa lempparini koko uraltaan, mikä on kyllä kohtuullisen paljon sanottu – myöskin astui aivan uudenlaiselle alueelle. Yleensä tämä elämän nurjista epäkohdista, vääryyksistä ja iljettävimmistä puolista veisunsa väsäävä gootti-industrialisti paukautti ilmoille ehdottomasti positiivisimman kappaleensa koskaan. Ja jotenkin, minulle; henkilölle joka vihaan sydämeni pohjasta kaikkea halinalleripulia ja muuta väkisinpositiivista ”laa la laa sormet korvissa ettei mitään tarvitse ajatella” -ideologiaa, onnistui tekemään sen todella aidolla, vänkyrällä ja nimenomaan ihmiskunnan ongelmia vähättelemättömällä tavalla.
Ja sehän oli jumantsuffeli juuri se asia, mitä tuossa tilanteessa, yksin pikku yksiössäni yliopisto-opiskelujeni ankeimpien kurssien kanssa etäopiskelussa painiessani ilman mahdollisuutta lähteä minnekään tai tehdä mitään, seinien tuntuessa puristavan minua joka päivä hitusen edellistä päivää lujempaa, minun nimenomaisesti tarvitsikin kuulla.
Biisi on siis ihana, ja nerokas. Ja niinpä katsoinkin ylle linkatun videon vähintään kerran päivässä ihan vaan selviytyäkseni jotenkin. Aluksi musiikkivideosta en itsestään juurikaan pitänyt ja lähinnä siedin sitä pelkän kappaleen vuoksi. Se näytti halvalta ja helpolta – mitä siis toki varmasti onkin, juuri covid-19 -tilanteen takia, jotta sen laatija on voinut sen väsäillä yksinään omassa kämpässään ilman sen kummempaa kuvausryhmää tai muuta populaa. Mutta ajan myötä sekin on kasvanut läheiseksi minulle.
Video on kuin nurja versio Terry Gilliamin Monty Python’s Flying Circukseen tekemistä palikka-animaatioista, vähän samanlaista settiä kuin mitä olen itsekin toisinaan yrittänyt After Effectsilläni väsäillä. Se kuitenkin tavallaan tukee kappaleen sanoitusta ja sen symboliikkaa, aivan kuten videolla Marilyn-naamareitaan riisuvat ihmisetkin: kuin V V for Vendettassa konsanaan, Manson ei ole ”tyyppi” tai edes ”hahmo”, vaan idea – hän on kaaos, josta me kaikki voimme olla osallisia. Ja kaaoshan usein murskatessaan vanhan myös synnyttää jotakin uutta. Jopa minä olisin pystynyt tekemään tällaisen musiikkivideon (no, ainakin melkein) samoin kuin sinä olisit pystynyt kirjoittamaan tällaisen biisin. Miksi et niin tekisi? Miksi et yrittäisi? Miksi et olisi ”kaaos” silloin kun maailman normaali tila on pelkkiä kakkaisia sitruunoita?
”In the end, we all end up in a garbage dump
But I’ll be the one that’s holding your hand”
#5: Blackfoot – Teenage Idol
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Rickey Medlocke & Jakson Spires
Albumilta: Siogo, 1983
Levymerkki: Atco
No niin. Mitä tulee yksinkertaiseen mutta äärimmäisen tarttuvaan hard rockiin, on parillakin amerikan alkuperäisväestöön kuuluvalla soittajalla varustettua Blackfoot -yhtyettä juuri parempaa valintaa vaikea tehdä. Bändin koko Siogo -levy tekikin suuren vaikutuksen joskus kai lukioaikoina.
Biisin stoori on jälleen kohtuullisen kaluttu kertomus nuoresta lupauksesta joka lähtee piskuisesta kotikylästään suureen maailmaan mainetta ynnä mammonaa tavoittelemaan. Tätä on sitten videossa kuvastettu uskollisesti selkeän aidoissa tuppukyläympäristöissä. Liekö bändin jäsenten oikeita kotikontuja, mene ja tiedä.
Varsinainen neronleimaus on kuitenkin antaa sivuhahmojen huulisynkata osa biisin lyriikoista. Niin, eihän tässä toki mitään ryppyotsaista taidetta olla oltu tekemässä. Videolla onkin oikein mainion veikeä, pienen budjetin juuri sopivan käppäisen juustoinen meininki mistä meikäläinen täysillä nautiskelee.
Muutama kysymys silti videosta on jäänyt. Tiedän että nyt eletään 80-lukua, mutta mikä idea hirmu hienolla video toaster -solarisaatioefektillä videon puolivälissä mahtaa miltään katsantokannalta olla? Kun muuten kuva on kuitenkin vallan normaali kautta linjan. Ja miksi musta täti puree viekoittelevasti banaania? Näihin kysymyksiin tulen tuskin koskaan saamaan älyllisiä vastauksia.
Mutta pienet mysteerithän ainoastaan parantavat elämää, eikös vain?
#4: Twin Temple – Sex Magic
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Alexandra & Zachary James
Albumilta: Twin Temple (Bring You Their Signature Sound…. Satanic Doo-Wop)
Levymerkki: Rise Above Records
Kappaleen video on ikärajoitettu ja näin ollen katsottavissa vain YouTubessa. Sisältää myös NSFW-materiaalia ja yhyy ja muutenkin. Jos tämä ei sinua haittaa ja jaksat kirjautua Tubeen todistaaksesi olevasi vaaditut 407 vuotta vanha, voit tehdä sen täällä.
Pitäähän sitä okkultismikamaa pakonomaisesti joka paikkaan ängätä. Ja tässä sitten tämän listan panostus kyseiselle hupaisuudelle.
Saatanalliset progeyhtyeet kuten Coven, Blood Ceremony ja varhainen Black Widow ovat mieleeni – tykkään erityisesti siitä, miten tällaiset mukamas katu-uskottavan rankat (no just joo) aiheet leivotaan yhteen mukavan poppimielekkäisiin musiikkiaihioihin joissa sellainen reteän iloisa hauskanpito vetää vertoja yleiselle synkistelylle sun muulle pyllynkaivelulle. Joten mitenkäs sitten kun yhdistetään vetreä rockabilly doop-wop kyseisiin, lyyrisiin elementteihin?
Homma ei tietenkään toimisi jos juttu ei olisi musikaalisesti kuosissa. Laulajatar Alexandra Jamesin hunajainen ääni on kuitenkin kuin luotu juuri tällaiseen musiikkiin. Toki myös bändillä kaikki ulkomusikaaliset elementitkin ovat oikein kivasti hallussa kuten yläpuolelle linkattu musiikkivideo todistaa.
Niin, ja röyhkeää seksuaalisuutta viljellään muutenkin miellyttävästi. Sehän on, tosiaan, itselleni äärimmäisen tärkeä teema joten isot peukut tästäkin.
Plus, mikään bändi jonka salaliittohörhö Alex Jones on julkisesti tuominnut ohjelmassaan ei voi olla mitenkään tehnyt ainakaan kaikkea väärin.
#3: David Hasselhoff – Hooked on a Feeling
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Mark James
Kappaleen alkuperäisesittäjä: B. J. Thomas, 1968
Albumilta: Hooked on a Feeling, 1997
Levymerkki: Polydor
No minähän lupasin juustoa, enkös vaan?
David Hasselhoff on toki Miesten Mies isolla M:llä. Ja vaikka herran tähdittämät tv-sarjat Knight Rider kuin Baywatchkin ovat valitettavasti lähes rikollisen tylsiä, ei se hitustakaan himmennä Hasselin kurkousstatusta. Laulujahan arvon Daavid on toki väsäillyt jo pitkältä 80-luvulta saakka mutta niitä on osattu arvostaa ansaitulla tavalla lähinnä Saksassa. Ja tietysti meikäläisen olohuoneessa.
Biisi on tietysti itsessään klassikko ja tuli itselleni tunnetuksi Ally McBealin Vonda Shepard -versiona. Mitä Hasselhoff tietysti sitten tuo tähän mestarillisuuteen on musiikkivideon överihulppea visuaalisuus mitä ei oikein käy enää juuri paremmaksi laittaminen.
Superuskottavista lentoefekteistä afrikkalaisten parissa safarihattu päässä pomppimisiin ja lapsienkeleistä Kaksois-Hoff -hyökkäykseen ynnä yleiseen green screenin ihmeeseen ovat kaikki suorastaan upeita asioita. Puhumattakaan mystisestä mollosilmä-äijästä joka koikkelehtii taustalla jostakin varmasti edellisenä aamuyönä kello neljän aikaan hyvältä tuntuneesta syystä. Kyllä itse kenenkin meistä elämä olisi varmasti huomattavasti köyhempi ilman tämän videon näkemistä. Jos ette ole tähän aiemmin tutustuneet ennenkuin sen tuonne ylös linkkasin, ei tarvitse kiittää liiaan vuolaasti.
Huga-chaka, huga huga.
#2: Erika Vikman – Syntisten Pöytä
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Erika Vikman & Kaisa Korhonen
Albumilta: Erika Vikman, 2021
Levymerkki: Mökkitie Records
Tässäpä se toinen mainittu korona-ajasta selvitymisessä auttanut biisi / video.
Kuulin Erikan nimen ensimmäistä kertaa kun hän voitti sittemmin mainitun tautirevohkan vuoksi peruutetuksi joutuneen Euroviisu-esikarsinan. En asiaan kuitenkaan kiinnittänyt sen kummempaa huomiota: taas joku blondi suttura joka tarjoaisi todennäköisesti lisää epämääräistä huokailua täydellisen energiattoman, töksähdellen lenkuttavan taustapuksutuksen päälle. Sanoitukset kertoisivat todennäköisesti siitä kuinka hirvittävän vaikeaa ja uhriuttavaa onkaan olla näissä moderneissa parisuhteissa sun muista ei-juuri-ollenkaan loppuunkulutetuista aiheista. Aneemisesti.
Syntisten Pöytä -videosta uutisoitiin kuitenkin jossakin ja nimi iski heti pienen epäillyksen mieleen. Syntisten Pöytä? Eihän se kuulosta siltä samalta, iänikuiselta itkemiseltä kuin yleensä. Mitä ihmettä?
Vähän epäröiden uskaltauduin klikkaamaan uutisjutun linkkiä, ja se olikin sitten menoa se.
Paitsi että biisi oli parasta mitä suomen musiikkiskenessä on viimeiseen 20 vuoteen tapahtunut, tematiikkakin oli juuri sitä, mitä aikamme tarvitsi. Ja tarvitsee. Rohkeaa, pidäkkeetöntä, voimauttavaa ja vieläpä nimenomaan hauskuuden kautta sinne suuntaavaa. Erika on muutenkin jatkanut mainiosti valitsemalla tiellään ja jokainen syvästi paheksuva, helminauhaansa pörmistyen tarttuva iltalehtikommentaattori mainiosti perustelee tasan että minkä takia. Edes Vain Elämää -hömpötykseen osallistuminen ei ole silmissäni himmentänyt uuden tähden valovoimaisuutta. Mitä en ennalta olisi veikannut mahdolliseksi.
Vikmanhan muuten ponnistaa Arttu Wiskarin Mökkitie -levymerkiltä. Mikä sinänsä on myös vahva kommentti ihmiskunnan parempien puolien voimasta: enpä olisi myöskään ikinä voinut uskoa hra. Wiskarin kontributoineen millään tavalla mihinkään hyväksyttävään asiaintilaan.
#1: Plasmatics – The Damned
Kappaleen sävellys ja sanoitus: Junior Romanelli & Rod Swenson
Albumilta: Coup d’Etat, 1982
Levymerkki: Capitol
Ei se ehkä mikään yllätys ollut että Wendy O. Williams pääsee tälle listalle. Jos Erika on ihan kiitettävän rohkea, ei hän kuitenkaan vielä ole käsittääkseni räjäytellyt autoja ja moottorisahaillut kitaroita lavalla – puhumattakaan tämänkin videon huimista stunteista. Räjähdyksissä ei olla suotta säästelty.
Biisikin on loistava ja näin äärimmäisen yksinkertaisena, lähes monotonisena räntteenä kuulostaisi varmasti tuhottoman tylsältä lähes kenen tahansa muun laulamana. Wendyn ilmeikäs rääkyminen nostaa kuitenkin sen hyytävän melodian esiin saaden kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Sanoitukset nyt eivät mitään mitenkään ihmeellistä ole, mutta kuten sanoin: tykkään postapokalyptisistä ja maailmanloppuun viittaavista teemoista ja tokihan tässä mukavasti sellainenkin on. Lopputulos muistuttaakin sitä jos joku linttaisi puolet tämän listan kappaleista tehosekoittimeen ja vääntäisi tehot täysille. Toki myös symboliikkaa koulubussin räjäyttelemisistä ja tv-seinämien läpi ajamisista voi varmasti löytää jos sellainen oleelliseksi kokee.
Niin video kuin biisikin tukevat täydellisesti toisiaan: molemmissa on erityislaatuisen aistittavissa mainio kaiken palasiksi laittavan anarkian fiilis. Kyllä tällaista, energisoivaa ja maiharin syvälle peräsuolen puoliväliin tuntevaa ränttätänttää vaan ajoittain ihminen tarvitsee. Pituuttakaan ei olla turhia venytelty vaan nopealla rykäisyllä saamme kaiken oleellisen narulle.
Plasmatics oli yhdessä Motörheadin kanssa ekoja bändejä jotka yhdistelivät aiemmin toisensa lähinnä vihollisina nähneitä heavy metal- ja punk-perinteitä toisiinsa säilyttäen molempien parhaat puolet, ja tämä video oivasti mielestäni demonstroi miksi moinen kauppa kannatti. Olo on kuin olisi itsekin vähän räjähtänyt – mutta tyytyväisellä tavalla.
Sellaisia videoita sitten tässä artikkelissa. Varmasti oli suuri pettymys kun juuri sinun, arvon lukija, suuret suosikit jäivät nyt uupumaan. Eikä ollut Michael Jacksonin Thrilleriäkään missään. Mutta ehkä sitä jotenkin taas selvittiin. Eli ensi kertaan taas, mitä sitten ikinä sillä kertaa tulee keksittyäkään.
PahviPalliBlogi 