Toimintaa! Pauketta! Rytkettä! Risujen ja männynkäpyjen äkkinäistä väistymistä! Lihaksia ja luoteja! Mustia silmiä! Katkeilevia luita! Huimia stuntteja! Päätä huimaavaa testosteroiinia! Nopeita autoja, kauniita naisia! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita! Lähikuvia poksahtelevista ulostulohaavoista!
Tai sitten vaihtoehtoisesti joku möljö, todennäköisesti kalju karbaasi lantustamassa yhdestä, selkeästi stuntmiesten järjestämästä, ankeasta nahistelusta toiseen jokaisen liikkeen tarvitessa onnistuakseen yhtä monta leikkausta kuin Liam Neeson kiipeämässä aidan yli.
Jees jees, onhan näitä toki nähty. Yksi samaisen sarjan edellinen lodjukin on täällä jo arvosteltu, isojen nimien Stallone & Schwarzenegger hengentuotteiden kanssa. Toiminta on kuitenkin kiva genre ja siinä mielessä moneen taipuva että sen voi yhdistää aikas monenlaiseen ympäristöön ja tilanteeseen. Tapahtuuko näin Hollywoodin n. kymmenen vuoden takaisien, puoliunohdettujen steroidityrkkyjen rytkyytyksissä on sitten ihan toinen kysymys. Nyt kun ei ole noita Sylttyjä ja Arskojakaan tarjolla: Jason Stathamia lupaillaan mutta toisaalta myös – Jeesus auta ja armahda – Vin Dieseliä.
Tällaisia ikuisuuden luonteeseen liittyviä, perimmiltään esoteerisfilosofistisia kysymyksiä täällä ollaan jälleen kerran selvittelemässä. Joten kaivanpa yliopiston tämän vuoden loppukesteistä jääneen sipsipussin puolikkaan esiin ja paukkaan ensimmäisen levyn ahnaaseen soittimeeni.
Olympus has Fallen (2013)
Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Rick Yune
Genre: Toiminta
No höh, minä kun ajattelin tämän olevan se yksi Roland Emmerich -höpsöttely joka minulta uupuu. Tämäkin kun kuuluu Hollywoodin ”kaksi firmaa tekee samasta aiheesta leffan samaan aikaan” -sarjaan niiden Hercules -väsäysten ja niitä edeltävien tulivuorenpurkauselokuvien kanssa. Ilmeisesti Emmerich oli sitten duunannut sen vastaparin tälle.
Ei se tietysti mitään jos homma toimii. High concept -premissimme koskettaa tällä kertaa valkoisen talon entistä turvamiestä joka jää Die Hardeilemaan entiseen työpaikkaansa kun pahat Pohjois-Korean terroristit ottavat sen haltuunsa ja pressan panttivangiksi. Pääosassa yrmyää yllättävän paljon Leslie Nielsenin näköä vanhemmiten itselleen kehittänyt Gerard Butler jonka tuotoksissa en ole juurikaan pysytellyt mukana sen jälkeen kun hän seivästeli persialaisia Green Screen Thermopylaessa. Presidenttinä puolestaan Aaron Eckhart jonka kanssa olen enimmäkseen välttänyt sen jälkeen kun Batman dumppasi hänet katolle. Yhtenä pahiksista sen sijaan portreeraa Dylan McDermott joka esitti yhtä pääosaa valehtelematta tämän kirjoitushetken aamuna lopettamassani, ensimmäisessä tuotantokaudessa sarjaa American Horror Story. Näyttelijälauman täydentää Morgan Freeman jonka oli lakisääteisesti näihin aikoihin oltava kaikissa tällaisissa elokuvissa esittämässä sitä tasan samaa roolia.
Elokuva on täynnä toimintaa josta iso osa vieläpä piristävänkin julmaa ja rankkaa. Vaan tämä ei silti onnistu oikein ikinä tuntumaan yhtään miltään mikä on jo saavutus sinänsä. Paperilla kovinkin villit ideat päätyvät vaikuttamaan vaisuilta ja ponnettomilta koska toteutus on niin uskomattoman kliininen ja läpisliipattu. Mitään mielikuvitusta ei suotta olla vaivauduttu käyttämään eikä tapahtumaympäristöt hyväksikäyttävästä kinetiikasta voi kuin haaveilla. Lähinnä homma on sitä että joku ampuu summamutikan tuntuisesti jonnekin josta leikataan kasvottomiin stuntmiehiin kaatuilemassa. Nämä voisivat yhtä hyvin olla vaikkapa eri osavaltiossa.
Homma ei oikein ikinä lähde kunnolla käyntiin selkeästi pöhköistä ideoistaan huolimatta. Ne jäävät juuri siihen ikävään välikäteen etteivät ole riittävän hyvin toteutettuja noustakseen oikeasti siisteiksi mutta eivät myöskään ihan niin hölmöjä että jaksaisivat tahattomasti huvittaa. Tässä tuli juuri Emmerichia ikävä – vaikka onkin myönnettävä että alun suorastaan hirviömäiset mittasuhteet saavuttava ”kaikki valkoisessa talossa tykkäävät Butlerista hei tosi paljon” -draamailu ja lopun patriotismikuravelli hänen tyylistään jossain määrin muistuttivatkin. Se viimeinen silaus niin toteutuksen oikeaoppisuuden kuin käsikirjoituksellisen aivokuolemankin saralla jää kuitenkin toteutumatta.
Eihän tämä mistään kohtaa kamala elokuva ollut: pituuttakaan ei ollut älyttömästi liikaa ja sentään juonenkuljetus nilkutti ymmärrettävästi eteenpäin. En siis vihannut itseäni katsellessani tätä ja onhan se toki aina positiivista. Mitään jakoa mihinkään uusintakatseluihin ei silti todellakaan ole tulossa sillä kertakäyttöisyys on nimenomaisesti homman luonne. Todennäköisesti en kahden päivän päästä tule muistamaan tästä yhtään mitään – edes Bruce Williksen ja Alan Rickmanin Nakatomi-tapaamiskohtauksen tähän elokuvaan siirtämisen kömpelyyttä ja ideavarkauksellista törkeyttä. Tietyt tietokonekuviot ja erityisesti pahisten ATK-taitoinen naiskätyri toi mieleen Live Free or Die Hardin mikä ei ole koskaan hyvä merkki – mutta tietenkään läheskään niin käppäisille vesille ei tässä antauduta, saagan päättävästä vitososasta nyt puhumattakaan.
Blitz (2011)
Ohjaus: Elliott Lester
Pääosissa: Jason Statham, Paddy Considine, Aidan Gillen
Genre: Thrilleri
Yläpuolelle linkattu traileri antaa valitettavasti tuotoksesta kohtuuttomankin ankean kuvan: jos Olympos has Fallenista ikävästi puuttui kaikenlaista, rosoreunaista ja elämänmakuista tyyliä, ei Blitzissä juuri muuta tarjolla olekaan.
Britanniasta tullaan tuotoksella joka nojaa miellyttävästi niin kioskikirjallisuuden kuin 70-luvun kovien jätkien kyttäleffojenkin maailmaan: karut ja jatkuvasti vihaiset miehet tekevät mitä lystäävät ja miettivät seuraamuksia myöhemmin, rypevät viinassa, huumeissa sekä tupakassa ja onnelliset loput ovat korkeintaan peruutuspeilissä. Ainut joka erottaa jeparin sarjamurhaajasta on hitusen vähemmän vinoutunut käsitys oikeasta ja väärästä. Tähän kun sotkee brittien ihastuttavan tavan kuvata elokuvansa joko holtittomissa, brutalistisissa, monumentaalisissa betonihelveteissä tai lähes keskiaikaisen ja sitä kautta käsiin rapistuvan tuntuisissa, sateen pieksämissä kujalabyrinteissä, ollaan aika lailla meikäläistä niin tunnelmallisesti kuin visuaalisestikin miellyttävän maailman ytimessä.
Statham on pakollinen kovispoliisimme joka, suurena yllätyksenä kaikille, juo liikaa ja ei juuri ohjesääntöä muistele. Koska itseään otsikon mukaisella nimellä kutsuva poliisimurhaaja alkaa teloittaa jepareita kylmästi, joutuu Stathamkin toimintamalleineen vähäsen ahtaalle. Zawe Ashton -niminen neito esittää samanaikaisesti peitetehtävissä narkooseihin repsahtanutta, nuorempaa poliisia jonka kuiville pääsyä tähän tapaukseen sotkeutuminen ei juuri helpota. Paddy Considine tulkitsee tapausta johtamaan saapuvaa Ison Kaupungin poikaa ja Game of Thronesin Pikkusormi eli Aidan Gillen muodostuu pääepäillyksi. Myös Luke Evans on paikalla.
Vaikka meiningin pohjatunnelma on miellyttävän lohduton, on pintaa muistettu särkeä myös mukavan viistolla huumorintajulla. Statham on juuri tällaisissa rooleissa parhaimmillaan: vanhanaikaisena jääränä ja täytenä kusipäänä jolla kuitenkin sykkii aito sydän rinnuksissaan kaiken piittaamattoman machoilun alla. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hommasta loistokkaasti ja etenkin Gilleniä (jälleen kerran) rakasti vihata melkoisesti.
Ehkä kliimaksi ei nyt ihan niin holtittoman klimaattinen kuitenkaan ollut, vaikka olihan siinäkin mukavaa ajatusta. Leffa perustuu ilmeisesti kirjaan ja ehkä loppu on toiminut kirjassa hitusen paremmin kuin visualisoituna valkokankaalla. Tämä on kuitenkin lopulta vain pieni miinus. Niin, ja mitään varsinaista ”toimintaahan” tämä ei juurikaan ole vaikka muutama lyhyt takaa-ajo nähdäänkin. Mutta eipä se tietysti mitään haittaa kunhan paketti toimii.
Dead Man Down (2013)
Ohjaus: Niels Arden Oplev
Pääosissa: Colin Farrell, Noomi Rapace, Dominic Cooper
Genre: Toiminta
No mistäs nyt sitten tällaisella otsikolla paiskattu tuotos voi kertoa? Lentävä zombie ammutaan alas vihollisen sota-alueella ja hänen täytyy selvitä siellä? Yleensähän kuolleet noin niinkuin oletusarvoisesti tuppaavat aika alamaissa olemaan, niin fyysisesti (etenkin hautajaisten jälkeen) kuin, ainakin mikäli kummiutustarinoihin ynnä muihin on uskomista, myös henkisemmällä tasolla.
Tökerö otsikko pitää sisällään seuraavanlaisen premissin: meillä on unkarilainen maahanmuuttaja jonka perhe on tapettu jengisodan seurauksena ja näin uskotaan myös miehelle itselleen käyneen. Vaan ei, kun hyyppä on sitten soluttautunut kohtalostaan vastuussa olevaan rikollispoppooseen tarkoituksenaan tuhota se sisältä käsin. Millään muulla ei rakkaansa menettäneelle miespololle väliä olekaan mutta tilanne mutkistuu kun naapurin autokolarissa arpeutunut nainen alkaa kiristää häntä omaa kostoretkeään varten. Onko kosto elämää tärkeämpi vai voittaako inhimillisyys?
Vastauksen kaikki jo varmasti arvaavatkin.
Onneksi perille ei köpötellä läheskään niin latteita polkuja kuin voisi ehkä pelkkää juonirunkoa pohdiskelemalla pelätä. Dead Man Down on ihan kohtuullisen fiksusti mietitty elokuva joka ei actionmälläyksestään huolimatta unohda myös pitää hahmojaan ja teemojaan elossa. Toiminta todella tukee tarinaa, eikä toisinpäin.
Tässä varmasti auttaa tyylitietoinen ohjaus sillä hra. Oplev on aiemmin ollut tekemässä mm. kovasti arvostamaani Millenium-trilogiaa – tarkemmin sanottuna ohjaistanut sen ensimmäisen (ja parhaan) osan. Ihan yhtä sukseen parissa ei tässä kylläkään olla sillä tietyt kohdat vähäsen takkuavat – leffa lähtee liikkeelle vähän mölösti niin ettei katsoja tiedä vielä yhtään missä mennään mutta ei toisaalta saa myöskään riittävää tilaa fundeerata asiaa kuin miellyttävää mysteeriä ikään. Myös loppu sekä pari muuta käännettä sortuvat ikävään pateettishenkisyyteen joita olisi ehkä voinut vielä terävöittää jollakin tavoin.
Näyttelemisestä ei juttu jää kuitenkaan kiinni sillä jokainen osatekijä on aikalailla tyyppi paikallaan. Naistähtemme on myöskin lainassa Stig Larsson -tulkinnoista naapurimaasta ja häntä suorastaan rakastin Lisbeth Salanderina. Myös Guy Ritchien jälkimmäisessä Sherlock Holmesissa hän oli hyvä ja kai hän nyt Prometheuksestakin selviytyi tasan niin hyvin kuin on ihmisen mahdollista. Myös tässä Rapace on ehdottomasti se elokuvan kiinnostavin hahmo jonka tietty, rosoisen pinnan alle haudattu humaanius on saatu hyvin kouriintuntuvan koskettavaksi.
Pääosassa sitten Colin Farrell jota minulla ei ole mitään vastaan mutta kun lähdin miehen filmografiaa pohtimaan, aika harvoin sieltä varsinaisia onnistumisia mieleen tulee. Alexander on ihan kiinnostava mutta harva sitä Oliver Stonen onnistuneimpiin töihin laskisi – tuskin edes Stone itse. Total Recall -uusiotulkintaa ja Daredeviliä taas ei välttämättä välittäisi hirvittävästi muistella. Tässä miestä on käytetty ihan hyvin; ei hän nyt varsinaisesti loista ja varmasti moni muukin olisi tehtävästä suoriutunut mutta ihan hyvinhän tuo vähän The Punisher -henkinen yrmyily sujuu.
Dominic Cooper sitten on se vähän muita kivempi gangsteri, ranskalaistähti Isabelle Huppert Salanderin äiti ja F. Murray Abrahms on hukattu varsin tarpeettomaan rooliin Farrellin appiukkona ja ajoittaisena auttelijana.
Tältä en taas oikein mitään odottanut – lähinnä koska en oikein tiennyt mitä ihmettä odottaa – joten oli varsin mukavaa kun mitään ihan kauheaa pyllyvelliä ei taas menty tarjoilemaan. Enpä olisi varmasti näin tyhmällä otsikolla varustettuun teelmykseen tullut koskaan itsenäisenä tarttuneeksi, joten ihan kiva että tästä boksista sitten semmoinenkin löytyi.
Babylon A.D. (2008)
Ohjaus: Mathieu Kassovitz
Pääosissa: Vin Diesel, Mélanie Thierry, Michelle Yeoh
Genre: Scifitoiminta
No niin, boksi olikin sitten jättänyt sen ”parhaan” taas viimeiseksi. Nyt meitä hellitään sillä Vin Dieselillä, jonka tuotanto on tunnetusti ollut puhdasta kultaa muutenkin. Fast & Furious -jatko-osan #6039 sijaan käsissä on kuitenkin jotakin vähän erilaisempaa ja kai mielenkiintoisemmalla tavalla kehnoa ynnä tyhmää.
Touhu sijoittuu lähitulevaisuuteen joka on ihan uskottavalla tavalla kamala ja dystooppinen. Fiksusti tuotos pysyy jopa kohtuullisen maanläheisenä… noin aluksi. Yllättävää kyllä, pääosan vallanneesta kasvaimesta mitä ohjaaja Kassovitzkin mielestäni osuvasti kutsui ”täydeksi idioottinäyttelijäksi” huolimatta olin ihan mukana tässä tuotoksessa aina viimeiselle kolmannekselle asti milloin tapahtuu yhtä ja toista. Tuotos perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan mikä selittänee paitsi suuren ranskalaispainotuksen niin tekijä- kuin roolituspuolellakin, myös sen että jutussa näinkään paljon jotakin järkeä havaittavissa on.
Diesel on siis jonkin sortin ultrapaha palkkasoturi joka on karkoitettu kotimaastaan USA:sta Venäjälle. Juuri tästä todella rupulaisesta ja epäinhimillisestä slummimaailmasta kovasti tykkäilin. Tosin mitä nyt oikeaakin kammottavampia kosketusnäyttöräpellelmiä oli ollut nähtävästi pakko sinnekin kylvää. Älkää nyt herran jumala antako teknologiajäteillemme mitään uusia ideoita elämämme lisäpilaamisesta kaiken maailman hilavitkuttimilla jotka voivat sitten taas luotettavasti tosipaikan tullen pettää kymmenessä tapauksessa kymmenestä.
Oikeankin maailman venäjäfani Gerard Depardieu sitten oligarkin asemessaan antaa Dieselille uuden mahdollisuuden emigroitua puhtain paperein takaisin mikäli tämä onnistuneesti roudaa ”lastin”, nuoren tyttösen suojatteineen, mennessään.
Tyttöä näyttelee itselleni Terry Gilliamin The Zero Theoremista tuttu Mélanie Thierry ja tämä on sellainen viaton ynnä kokematon idealistinuori – jossa myös tuntuu olevan jotakin kummaa sekä outoa mutta nämä pakollisuudet ryöstäytyvät kunnolla valloilleen vasta silloin lopuksi. Michelle Yeoh on sitten tämän mukana roikkuva mentoori ja Yeoh on tietysti siisti – vaikkei saakaan leffassa tehdä yhtään mitään. Ei niin yhtään mitään. Arvatenkin koska se riistäisi valokiilan arvon lihamurekkeeltamme hetkellisesti. Kun karismaa jaettiin oli Vin Diesel jonottamassa kolmatta santsiannostaan ego-kojulla yhdessä Steven Seagalin kanssa.
Tosin sen verran täytyy kyllä ottaa sanojaan takaisin että vallan järkytyin kun Diesel jopa hitusen loukkaantuu yhdessä kohtaa elokuvaa. Ihan vertakin äijästä vuotaa jopa ja kaikkea. Ja rymytessään eräässä toimintakohtauksessa ikkunalasista läpi tämä ensin heittää sitä päin jonkun metallisen vempeleen hajoittaen sen näin fiksusti. Jos tämä olisi ollut niitä autoperseilyitä hän olisi suoraan juossut läpi naama edellä saamatta naarmuakaan.
Muutenhan toiminta on alussa ihan jopa kelvollista; osumissa on massan tuntua ja näin jopa tuntuvat jossakin. Ahtaus ja näljäisyys ajavat tässäkin hyvin asiaansa. Koska teelmys on ilmeisesti kuitenkin näitä ns. studiolla vahvoja mielipiteitä herättäneitä ja oman ohjaajansakin välittömästi lyttäämiä ristisiitoksia, tämä näkyy ajoittain leikkauksessa ja nimenomaisesti hirvittävällä tavalla. Babylon ADHD voisi olla osuvampi nimi.
Tästä huolimatta kaikki oli kuitenkin ihan vallan hyvin ja olin jo valmis julistamaan tämän Dieselin parhaaksi leffaksi koskaan – no, sitä Iron Giantia nyt lukuunottamatta mutta sitä nyt tuskin miksikään Vin-vehicleksi vakavalla naamalla lasketaan. Mutta sitten tapahtuu käänne. Iso käänne. Kohti Isoa Tyhmää. Ja ennen kaikkea Isoa Ärsyttävää.
Kyllä, se kaikki maanläheisyys, dystooppisuus ja hienovaraisuus ovat selkeästi heikkomielisten juttuja; parempi laskea alleen vaipan kestävyyskyvystä välittämättä täydellä töötällä ihan sattumanvaraista ydinaseiden paukkomista myöten. Lisäksi pakollisia jeesusmetaforia, huomisen halleluujatoivoja ja kaikki premissin lupaukset vessasta vetävää Pekka & Pätkä -lämminhenkisyyshumoristisuutta revitään esiin vaikka istuintyynyjen sisältä. En saattanut välillä uskoa näkemääni. Tuntui siltä kuin Blade Runnerin loppuun olisi puolikusisesti teipattu parisenkymmentä minuuttia jotain Jetsoneita. Itse asiassa edes mainitun Ridley Scottin virstanpylvään suolestus studioiden toimesta kaikkine Harrison Fordin puoliunisine kertojaäänineen ei ollut yhtä anaalista.
Lopulta käteen jää valtava sekasotku mistä on edelleen luettavissa sen vallan kivat lupaukset. Benedettassa loistanut Charlotte Ramplingkin käy kääntymässä soveliaan kylmänä teologisteknologisena valtapyrkyrinä. Mutta kaikki tämä on saastutettu jo alusta pitäen tunkemalla joukkoon kaikkea kamalaa, typerää, huonosti mietittyä ja äpärää ihan ohjaajaparkamme kontolle väkisin sysättyä päämurkulaamme myöten. En ole ikinä voinut käsittää pakkomiellettä syytää varmaankin omilla visioillaan varustetuille taiteilijoille miljoonatolkulla rahaa mutta sitten estää näitä tekemästä sillä rahalla mitään haluamaansa.
Hollywoodin täyshölmöilysaldo kasvoi jälleen yhdellä, merkittävällä pisteellä.
Nuin se timahti! Levyt ovat laatikossa jälleen täysiä karvalakkeja lukuunottamatta niiden alussa pyöriviä trailerikimaroita julkaisijan (ilmeisesti Solar Films) muista levityksistä. Onnekseni nämä olivat sentään joka levyssä eri tuotoksista. Kuvanlaatu on DVD-maailmalle ihan kelvollinen ja oikeaoppisen anamorfinen. Edes kohtausvalikoita ei olla vaivauduttu väsertämään vaan erillisen kielivalitsimen jälkeen saa halutessaan sämplätä ainoastaan kahdesta eri 5.1 -ääniraidasta joiden erot eivät kaltaiselleni vähemmän audiofiilille mitään merkitse.
Mutta ne itse elokuvathan ne toki tärkeintä ovat. Ja niistä puhuen, jälleen verrokiksi vanhemmat Boksikatsauksemme:
Rogues Gallery: 7,4/10
Great Comedy Movies: 7/10
I [sydän] Classics: 7/10
Martial Arts Movies: 7/10
Box of the Banned 2: 6,6/10
Greatest Love Stories 1: 6,333/10
Big Drama Movies: 6,25/10
Samuel L. Jackson Collection: 6/10
6 Movie Collection – The Conjuring Universe: 6/10
Stallone & Schwarzenegger: 6/10
Best British Classics Collection: 5,5/10
Thriller Collection: 5,6667/10
Hollywood’s Best: 5,5/10
The Roger Corman Russian Scifi Collection: 5,5/10
Blaxploitation -The Big Payback!: 5,333/10
Horror Collection 2: 5,333/10
Nazi Cult Collection: 5,333/10
Thriller Collection 1: 5,333/10
Best of Action Vol. 2: 5,25/10
Children’s Films Collection: 5,25/10
Playboy Cinema Collection: 5,2/10
Grindhouse Collection: 5/10
Hollywood DVD 12 Scifi Feature Films: 5/10
Horror Collection 5: 5/10
Action Movies: 4,75/10
Best of Thrillers: 4,75/10
Toinen nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4,75/10
Action & Sci-fi Movies: 4,5/10
Italialaiset Huippuohjaajat: 4,5/10
Thrillers: 4,5/10
Thriller Films Collection: 4,5/10
Fright Night: 4,4/10
Dead Time Stories: 4,3/10
Scifi Collection: 4,2/10
The Best of Dark Label: 4/10
Jälleen yksi nimetön DVD-Danmark.dk:n kahden levyn setti: 4/10
Serial Chillers: 4/10
Nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4/10
Kauhun Täyskäsi: 3,8/10
Psychological Thriller Movies: 3,75
3 Film – 3ple Movies: 3,667/10
5 Horror Movies on Two Discs: 3,4
Serial Killer Collection: 2,4/10
3 Action Film Collection: 2,333/10
Ja tämänkertaiset tuotoksemme sitten asettuvat höpöhöpö-gradientillemme näin:
Blitz: 7 / 10
Dead Man Down: 7 / 10
Olympos has Fallen: 5 / 10
Babylon A.D.: 4 / 10
Keskiarvoksi lumpsahtaa siis 5,75 / 10. Reilusti positiivisen puolelle näin ollen jäätiin – ja ymmärtäähän tuon, koska mikään boksin leffoista ei ollut todella katsomiskelvoton. Babylon A.D. ehkä hitusen taiteilee niillä rajoilla mutta siitäkin tosiaan on ilmiselvää, valitettavasti toki haudattua, lupausta löydettävissä.
PahviPalliBlogi 
4 thoughts on “Boksikatsaus #44: Best of Action Vol. 4”