Jälleen sattumanvarainen artikkeli juttusia joista on sanottavaa. Kyllä, nyt on internetin mediamöykkäversiolla Karposta taas asiaa. En keksi sen suurempaa jankutusta alkuun koska tunteiden vuoristorata tulee taas olemaan melkoisen huima. Eli ei kun menoksi vaan!
Kingdom of Heaven: Director’s Cut (2005)
Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas
Genre: Historiallinen draamatoiminta
Historiallisen elokuvan ystävänä voi olla vähän kummaa että näen tämän Ridley Scottin ristiretkiajan supereepokin vasta nyt. Johtunee siitä että pääosassa on Orlando Bloom jota en ole koskaan osannut ottaa vakavasti missään muussa roolissa kuin haltija Legolaksena. Ja koska Scottin seuraava keskiaikapömpöösi Robin Hood oli niin kammottava teelmys.
No, nyt minulla on sitten oikein tällainen neljän levyn pidennetty ohjaajan megaversio koska ajattelin että josko se Scott hit-and-miss -luonteestaan huolimatta olisi tiennyt mitä teki. Vaan vähän ikävän paljon pelkojani osoittautui perustelluiksi, joskin ehkä vähän eri tavalla kuin osasin ounastella.
Orlando Bloom ei ole ollenkaan kamala tässä, ehkä vähän yksi-ilmeinen. Toi oikeastaan mieleen sen Game of Thronesin John Nietos -hemmon joka samalla tavoin haalittiin siihen osaan koska siihen hän sopi, mutta josta ikä on sitten ikävästi tuonut esiin taitojen kehittymättömyyden. Mutta siis, paljon tympeämpääkin olemista on kaikin puolin nähty.
Sen sijaan tällä kertaa käsikirjoitus iskee kasvoille ja vahvasti: Bloomin hahmo on niin saatanan tylsä ettei toista. Ehkä joku erityisen hyvä näyttelijä olisi voinut sen nostaakin tuolta unohdettavuuden jorpakosta mutta Bloomista ei ympäriinsä vapaasti vatvovan skriptan avulla tähän ole.
Koska elokuvassa on hyvinkin suuri cast tämäkään ei vielä välttämättä olisi valtava ongelma, tällainen road movie -tyyppinen ”mennään ja tavataan erikoisia tyyppejä” -rakennekin kun meillä voisi kuvitella olevan. Mutta ei. Kuukausien taivallus koko Euroopan halki Pyhälle Maalle esitetään muistaakseni yhdellä, helikopterista kuvatulla samoiluotoksella.
Niitä hahmoja siis tosiaankin on. Ja lähes kuka tahansa heistä – Bloomille kateellinen pappiveli; alussa kohdattava, tutuista näyttelijöistä (Liam Neeson, David Thewlis, Kevin McKidd…) koostuva, rempseiden ristiritareiden The Dirty Dozen -joukko; Jerusalemin komentoon noussut, sosiaaliseen kiipeämiseen kyennyt maatiainen Jeremy Irons; Edward Nortonin tulkitsema, rautanaamionsa takana spitaalin runtelema kuningas ja jopa paperilla yksiulotteinen mutta Brendan Gleesonin miellyttävän vekkulisti henkiin herättämä kakkospahisloordi – olisi ollut niin paljon mielenkiintoisempi henkilöhahmo kuin armas Bloomimme. Heillä kaikilla tuntuu olevan niin paljon mielenkiintoisemmat tarinat kerrottavinaan. Tai siis yleensä tarinat edes jollakin lailla.
Valitettavasti heihin törmäillään aina silloin tällöin mutta minkäänsorttisen keskittymisen sijaan heidät joko tapetaan pika pikaa pois alta tai sitten vaan hylätään jonnekin samalla kun siirrytään seuraamaan Bloomin talonrakenteluita, ympäri Jerusalemia pasteeraamista, kuolleen vaimonsa perään emoilua, anakronistista hurskastelua tai Eva Greenin kanssa hengaamista. Green oli yksi niistä syistä miksi lopulta uskaltauduin elokuvan katsomaan mutta jumalaisesta esittäjästään huolimatta kyseessä on se toinen kuolettavan tympeä roolihahmo. Kolmikon täydentää vielä pääpahiksemme, Guy de Giggelifuck vai mikä olikaan, koska lauantaiaamupiirretyissäkin on ollut monitahoisempia, särmempiä ja oleellisemmilla motiiveilla varustettuja pääpahiksia.
Käsikirjoitus on siis aivan käsittämättömän anaalista. En voi ymmärtää miksi, koska kirjoittaja William Monahan on kirjoittanut ihan järkeviäkin asioita. Kuten sen Mel Gibson -leffan Edge of Darkness. Siinä missä tuossa Edgessä, tai Scottiin palatakseni Gladiatorissa, oli todella simppeli ja helposti seurattava juoni sympatiseerattavalla protagonistilla mihin sitten vaan sidottiin kaikkea eri tematiikkaa, tämä leffa on jatkuvasti päämäärättömästi huithapeloimassa ties minne.
Toki kristittyjen ja muslimien hutera rauha ja sen kariutuminen on useasti taustalla mutta siihenkään ei juuri jakseta keskittyä ennenkuin ihan vasta lopuksi. Hommaa hallitsevat kummat B-, C-, D-, G- ja Ö-juonet eikä etenkään päähenkilöllämme tunnu olevan minkäänlaista perustavanlaatuista, samaistuttavaa draivia ajamassa häntä ymmärrettävästi eteenpäin.
Dialogistakin löytyy niin kitkerää wannabe-vakuuttavuustrailerireplaa että suorastaan hävetti. Etenkin loppupuolella näitä muistettiin kylvää joka väliin vaikka varsinainen kertomus ruudulla kumisee tyhjyyttään. Tätäkin kamalammaksi nousevat Bloomille kirjoitetut, osoittelevat messuamiset jotka tuovat osaltaan mieleen Steven Seagalin puheen On Deadly Groundin lopussa, sekä järkyttävän nolo ja omaan dramatiikkaansa kuseva, kuulemma studion vaatimuksesta toteutettu loppusiirappi.
Tunnetuksi visualistiksi Scott tyrii myös sitä puolta enemmän kuin tarpeeksi. Lopputaistelua lukuunottamatta koko pätkä tuntuu jotenkin hirmu tunkkaiselta ja tukkoiselta, kuin se olisi kuvattu jossain samassa BBC:n studiossa kuin I, Claudius aikoinaan. Ollaan oikealla aavikolla käyty kuvailemassa ja lavasteetkin ovat ilmeisesti olleet todella isot ja hienot mutta vasta Jerusalemin valtauksen yhteydessä se oikeasti tuntuu siltä.
Eeppisiä, lähes stokkiotoksen mieleentuovia maisemakuvia ja taistoon ratsastavien stuntukkojen armadoja toki viljellään väliin mutta aina kun kukaan varsinaisista hahmoistamme on läsnä tyydytään lähes Timo Koivusalon mieleentuovaan, toisiaan seuraavien, tylsien lähikuvien ilotulitukseen vailla mitään kontrastoivaa.
Tämä osaltaan heittää kapuloita myös yhden elokuvan todella onnistuneen visuaalisen puolen rattaisiin, eli leuan lattiaan loksauttavan upean puvustuksen esittelyn. Etenkin Greenille tällainen muinaisaikavaatetus vaan yksinkertaisesti sopii, kuten se 300-jatko-osakin todisti.
Lopputaistelu eli tämä kuuluisa Jerusalemin piiritys sitten ihan teknisesti toimiikin, joskin varastaa suoraan kuvakulmineen ja ihan leikkauksineen päivineen muutaman kohdan suoraan The Lord of the Ringseistä. Nehän juuri tämän tekemisen aikaan olivatkin toki sitä kuuminta hottia. Siinä missä The Two Towers ja The Return of the King tajusivat kuitenkin pitää päähenkilöt sotamyllerryksensä keskiössä, meillä ei ole tässä vaiheessa tätä elokuvaa juuri enää ketään heistä jäljellä. Bloom vaan joka ei ylimalkaansa kiinnosta ja muslimeja johtava Saladin joka itkeskelee sodan mielettömyyttä kivassa komentoteltassaan kaukana etulinjasta. Kasvottomien stuntäijien välinen nahistelu alkaa käydä aika pitkästyttäväksi ennen pitkää.
Lopulta kyseessä on aivan hillitön sekasotku joka onnistuu lähes aina valitsemaan tarjolla olevista teemoista ja hahmoista ne kaikista vähiten validit. Lopulta se ei edes tunnu oikein koherentisti sanovan mistään mitään.
Se on matkantekoelokuva ilman matkaa, henkilödraama joka sysää henkilönsä sivustakatsojiksi omassa tarinassaan ja eeppinen toimintaelokuva jonka eeppisestä toiminnasta on mahdoton piitata sen kummemmin kuin nyt yleensä komeitten kuvien virtauksesta. On jotenkin todella pöyristyttävää että niin legendaarisia leffoja tehnyt ja muutenkin kokenut kaveri kuin Ridley Scott on päästänyt jotain näin amatöörimäisen reikäjuustoista sormistaan.
Enkä usko tässä suhteessa tämän Director’s Cutinkaan olevan ongelma, koska kommenttiraita paljasti, että juurikin suurin osa niistä nytkin paikalla olevista, mielenkiintoisista sivuhahmojutuista oli teatterissa leikattu pois. Tämä kertoo mainiosti vääristä prioriteeteista ja yleisestä harkintakyvyn puutteesta. Olihan se Gladiator hyvä, mutta hei, ei niin hyvä etteikö seuraavaan juttuun olisi tarvinnut yhtään panostaa aivokapasiteettiaan.
Haaskattu mahdollisuus tutkailla usein ikävästi huomiotta jäänyttä rauhan aikakautta kahden ristiretken välissä. Mutta on se nyt silti parempi kuin se Robin Hood…
The Punisher: From First to Last
Kirjoitus: Garth Ennis
Kuvitus: John Severin, Lewis Larosa ja Scott Koblish, Richard Corben
Julkaistu alunperin: Punisher: The Tyger; Punisher: The Cell ja Punisher: The End
Julkaisija: Marvel Comics / MAX Comics, 2008.
The Punisher on ollut itselleni tärkeä Marvel -hahmo; tietyllä tavalla myös 80-luvun vigilantismiviihteen kiteytymä. Parhaita asioita onkin syntynyt, kun kaikkien aikojen lempisarjakuvakirjoittajani (ja yksi niistä parhaista yli malkaan) Garth Ennis on Rankaisijan, tai Tuomarin kuten hahmo aikoinaan Suomessa tunnettiin, vaiheita päässyt rustailemaan.
En kuitenkaan ole keräillyt Punisherin seikkailuja tai edes näitä Ennisin juttuja mitenkään kronologisen systemaattisesti. Enniskin kun on aikas tuottelias kirjoittaja. Ja ihan yleensäkin harmillisenkin vähän on uusia sarjiksia tullut hommailtua viimeiseen kymmeneen vuoteen – ainakin jos satunnaiset, yleensä jokseenkin pöyristyttävät kirpputorilöydöt männävuosilta jättää laskuista.
Tähän kyseiseen kokoelmaan kuitenkin iskin silmäni koska siinä esiintyy yhdessä sen kolmesta tarinasta myös kaikkien aikojen lempisarjakuvakuvittajani, Richard Corben. Kun kaksi ikisuosikkia kohtaa, eihän tuota nyt voi vastustella. Ja ei onneksi tarvinnut pettyä: From First to Last on paitsi täydellinen summaus koko Punisherin hahmolle, kaikelle mikä tekee sarjakuvasta hienon formaatin ja myöskin ihan vaan helvetinmoinen rytistys nyt noin ylimalkaansa.
Kokoelmassa on siis kolme stooria, jotka käsittävät kolmea The Punisherin elämälle tärkeää vaihetta tai tapahtumaa. Ensimmäinen esittelee hahmon tämän lapsuudessa, toinen liittyy erääseen tärkeään osaan tämän taustatarinaa ja kolmannessa näemme kuinka hahmon elinkaari lopulta päättyy. Tällainen takauma / etiymä -kikkailu on aiemmin luonut lähinnä ”no mitä sitten?” -kysymyksen lukijassaan mutta älkää huoliko: nyt mennään Logan -leffan viitoittamaa, armotonta tietä.
Ensimmäinen tarina, Tyger, on tosiaankin kertomus nuoresta Frank Castlesta joka oppii elämän tosiasioita vaikeimman kautta. Olen miettinyt pääni puhki kuinka ilmaista tämä kuulostamatta tässä siltä, että käsissä on maailman tylsin juttu mutta ei se ole – älkää luottako minuun; luottakaa Garth Ennikseen.
Silti Tyger on vasta eräänlainen lämmittelypala. The Cell vie Punisherin paikkaan jonne itse kukin voisi kuvitella hänen ennemmin tai myöhemmin päätyvän: vankilan muurien sisäpuolelle. Tämä stoori vaikuttaa vähän muita epäkiinnostavammalta ja lopun tvistinkin tajuaa jo hyvissä ajoin mutta todella rankka ja hienosti kirjoitettu loppu pelastaa paljon.
Viimeinen stoorimme, The End, sitten esittelee meille Tuomarin vanhana, väsyneenä ja radioaktiivisena – olemme nimittäin siirtyneet postapokalyptiseen erämaahan päähenkilömme viruttua vankilassa tuon edellisen seikkailunsa jälkeen. Ihmiskunta on suurimmaksi osakseen hävinnyt mutta epäoikeutta on yhä jäljellä rankaistavaksi.
Tämä viimeinen tarina erityisesti on niin kylmä että vanhan nihilistin silmäkulma on kostua. Kuten Logan-elokuvassakin, nyt voi ihan rehellisesti sanoa Punisherin lähtevän juuri sillä tavalla kuin tämän hahmon kuuluukin.
Kuvitus vetelee pääosin yhtä laadukkaita jälkiä. Corben on saanut kuvitettavakseen tämän viimeisen episodin ja tällainen tomun ja hävityksen raatomaailma on ennenkin häneltä luonnistunut oikein mukavasti. Upeat maisemat ja lähes jumalainen tussausjälki tuuditavat lukijan hurmokseen joka on kuin seuraisi samanaikaisesti italialaista postapopätkää ja Clint Eastwoodin rankimpia roolitöitä.
Tygerin taiteillut John Severin ei ole huono hänkään, ja pidän hänen pikkutarkasta viivankäytöstään. Se tuo tietyllä tavalla mieleen varhaiset 2000AD -stoorit. Hyvän taiteen kaanoniin kuuluvat toki myös vakiopinuptaiteilija Tim Bradstreetin taitelemat, upeat kansikuvitukset.
Ainoastaan Lewis Larosan piirtämä ja Scott Koblishin viimeistelemä vankilajakso jättää hitusen toivomisen varaa sillä ikävän hengetön jälki ei juuri hetkauta. Kyllähän tuo nyt asiansa ajaa ja kivaa että sentään kontrasteja on paljon. Tosin, pakko kyllä ihmetellä mikä hinku on ollut piirtää melkein kaikki päähenkilömme joidenkin Hollywood -näyttelijöiden todella tunnistettaviksi karikatyyreiksi.
Kaiken kaikkiaan From First to Last on mitä mukavin sylkäisy päin väkisinpositiivisuuden kasvoja ja aktivoi jälleen haluni kerätä kaikki muutkin puuttuvat Garth Ennis Punisherit. Ehkä niistä lisää joskus toiste.
Teenage Mutant Ninja Turtles The Ultimate Collection vol #1-2
Tarina ja kuvitus: Kevin Eastman & Peter Laird
Kuvitusapu: Dave Sim, Michael Dooney, Ryan Brown, Jim Lawson & Steve Bissette
Julkaistu alunperin: Teenage Mutant Ninja Turtles #1-11 (1984-1987); Raphael, Michaelangelo, Donatello & Leonardo Micro-series One-Shots
Julkaisija: IDW, 2011-2012 (alun perin Mirage Studios).
Vaikka juuri sanoin ettei uusia sarjiksia ole kauheasti tullut viime vuosina hommailtua, kaksi tällaista suurta, kovakantista Turtles-opusta on jossakin vaiheessa elämää ostettu. Varmasti jo ennen viimeisintä muuttoa pari vuotta sitten koska muistan rontanneeni lukemattomien sarjiksien kasseja ylös nykyiseen kämppääni kiroillen kun painavat niin helkutisti.
Teenage Mutant Ninja Turtles on toki itselleni äärimmäisen tärkeä hommeli; pienenä keräilin Turtles-toimintafiguureja (minulla on niitä vieläkin!) ja ostelin kilpparien huonosti suomeksi dubattuja piirrosseikkailuja VHS-kaseteilla. Kuukausittaista sarjakuvalehteäkin luin niin kauan kuin sitä julkaistiin – eli muistaakseni aika kauan; kyseessä kun ei ole mikään ohimenevä viikon villitys kuten useat sen jälkeen ilmestyneet uudelleenlämmittelyt ja tulkinnat ovat todistaneet.
Noilla sarjiksilla ei ollut kuitenkaan mitään tekoa näiden alkuperäisten kanssa. Näihin muistan tutustuneeni vasta myöhemmin kirjaston kautta. Sitten minulla oli jokunen, hajanainen albumintapainen tätä osastoa itsellänikin, yksi todella huonokuntoinen muistaakseni juurikin lähikirjastoni poistohyllystä 50. sentillä (tai vastaavalla markkamäärällä) lunastettuna. Nyt moisilla resukasoilla voi kuitenkin heittää sitä kuuluisaa kostean ilmaston höyheneläintä sillä nämä kokoelmat kattavat aika mahtavasti meidän kaikkien tuntemien kilpikonnien ensimmäiset vaiheet.
Teenage Mutant Ninja Turtles oli ja käsittääkseni yhä on maailman suosituin independent-sarjakuva; ts. sarjis jolla ei ole mitään tekemistä alaa hallitsevien jättiläisten kanssa. Koko roska syntyikin kahden nuoren taiteilijanalun yhteisestä kimppakämppätuhertelusta Daredevil-parodioinnin muodossa.
Heti ekasta numerosta lähtien on kuitenkin selvää, ettei kyseessä ole mikään puolen tunnin hutaisu; Scary Movie -jatko-osien sarjakuvallinen vastine. Tähän on käytetty rutosti aikaa, vaivaa ja ennenkaikkea älykkyyttä. Daredevilista on nimittäin otettu muutakin kuin ideoita hassuista ninjoista ja radioaktiivisista tökööteistä: niistä on otettu opiksi. Ensimmäinen numero on lähes kokonaan yksi pitkä toimintakohtaus jossa Eastmanin ja Lairdin Frank Miller ja Jack Kirby -vaikutteet pääsevät kunnolla oikeuksiinsa.
Koko parodia-aspekti unohdetaan hyvinkin nopeasti kun parivaljakon luomat hahmot alkavat vaatia ottamaan itseään yhä vakavammin ja vakavammin – toki nyt siis yleistä komediahupailua ajoittain lukuunottamatta. Onkin todella hienoa lukea kuinka taiteilijoiden luomukset ovat kasvaneet ja kehittyneet heidän omien tarinankerronnallisten ambitioidensa ohessa.
Kuvitus on yksinkertaisesti hienoa, ja muuttuu vielä sitä hienommaksi, mitä pidemmälle julkaisuhistoriassa edetään. Ruutusommittelut ovat tosin alusta pitäen erittäin päheitä, mutta yksityiskohtien ja ymmärrettävyyden välillä tasapainoilu ja erityisesti todella messevä mustavalkorasterien käyttö vain paranevat numero numerolta. Onkin hienoa, kuinka vaikka näin suurikokoinen kirja on jopa hitusen hankalasti luettava, se todella saumattomasti palvelee pikkutarkkaa jälkeä. Ja etenkin ettei näin kaunista taidetta olla turhan päiten turmeltu turhalla värityksellä tai muullakaan asiaankuulumattomuudella. Värilliset kannet on toki esitetty alkuperäisessä neliväriasussaan kuten silloinkin.
Vähän aikaa sitten katsoin myös ne kaksi ensimmäistä Teenage Mutant Ninja Turtles -elokuvaa 90-luvun alusta. Toki nostalgialla on osansa asian kanssa, mutta ihan vakavalla naamalla nimeän ne (no, etenkin sen ekan) edelleen hyvin toimivaksi viihteeksi. On myös erittäin mielenkiintoista lukiessaan huomata, kuinka moni idea ja yksittäinen kohtauskin on saumattomasti peräisin näistä alkuperäisistä sarjakuvista.
Toki, välillä parivaljakon stoorit katoavat kummille sivupoluille, joille vähän kokeneempi kirjoittaja ei välttämättä olisi niitä vienyt, mutta tämäkin puoli tasoittuu kivasti loppua kohden. Viimeinen numero erityisesti on täysin toimintavapaa, jopa hitusen ajatuksia herättävä ja kaunis. Ei tällaista vain uskoisi lukevansa kahden viittä vaille teinin pikku puuhasteluista.
Heikoimmiksi puoliksi luettakoon se joku outo tarina, jossa päähenkilömme kohtaavat jonkun toisen, silloisen independentsarjakuvahahmon. Kyseisestä ankkabarbaarista (tai mikä lienikään) en luonnollisesti ole koskaan kuullutkaan joten kyseinen team up jäi osaltani hitusen turhanpäiväiseksi.
IDW:n painamat, massiiviset opukset ovat todellakin hyvin kauniita ja niihin varmasti upottamanai häpeällinen rahamäärä aivan täysin sen väärtti. Sivut ovat mukavan paksuja ja painojälki ensiluokkaista. Mikä vielä mielenkiintoisempaa, taiteilijat tarjoavat vielä kustakin numerosta mietteitään, muisteloitaan ja reunahuomioitaan sekä runsaasti luonnoksia, sivusommitelmia ynnä muuta sen sellaista mukavaa sälää.
Jos näitä on julkaistu enemmän, en välttämättä katuisi lisäopuksienkin hankkimista. Toisaalta… miten ihmeessä minä saan edes nämäkään perheraamatut mahtumaan sarjishyllyyni?
Universal Soldier: Regeneration (2009)
Ohjaus: John Hyams
Pääosissa: Jean-Claude Van Damme, Garry Cooper, Andrei Arlovski
Genre: Scifitoiminta
Alkuperäinen Universal Soldier ei ole sinänsä mitenkään hirveän merkittävä leffa, vaikka täysin validi ja mainiosti tehty scifintynkää sisältävä actionseikkailu onkin. Minulle se on kuitenkin merkittävä siksi, että se on suosikkihalpamakkaratehtailijani Roland Emmerichin ensikosketus isoihin budjetteihin – ja sellaisena ihan oikeastikin kompetentti tuotos. Emmerch kun oli Hollywoodin uusi poika ja noudatti järkevää käsikirjoitusta ronklaamatta väkisin sekaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Samalla teos myös paljastaa Emmerichin ihan oikeat kuvankerronnalliset lahjat jotka yleensä hukkuvat umpityperien ideoiden viidakkoon.
Joitakin hajanaisia Universal Soldierin jatko-osiakin on tullut vuosien varrella katsletua tosin eipä voi enää oikein muistaa että mitä. Kakkososan muistaakseni olen nähnyt ja sitten ehkä jonkun toisenkin. Näitä en ole kuitenkaan koskaan omistanut vaan katselualustana on toiminut televisio, silloin kun sitä vielä ajoittain jaksoi tapittaa jonkun järjellisen esiinilmaantumisen toivossa.
Regeneration ja muistaakseni se tätä seurannutkin jatko-osa tuli sitten summamutikassa joskus ostettua halvalla. En juuri mitään odottanut vaikka ykkösen hyvis ja pahis, Jean-Claude Van Damme ja Dolph Lundgren, tekevätkin paluun rooleihinsa.
Yllätys oli kuitenkin positiivinen. Elokuva on kerrankin tajunnut ottaa pienneen budjetin ja tähtien elähtänäisyyden huomioon skenaariotaan miettiessään ja lypsää aika lailla kaikesta siitä kaiken irti, mihin on ollut varaa ja mahdollisuuksia. Siinä missä yleinen kaava on yrittää tehdä jotain alkuperäisen kaltaista murto-osalla rahoitusta, aikaa ja innostusta päätyen johonkin hävettävän amatöörimäiseen lopputulokseen, Regeneration juhlistaen kierii omassa likaisessa nuhjuudessaan ja onnistuu luomaan jotakin melko aidontuntuista ynnä piristävää.
Poissa ovat uudet ja hienot, scifin kuumimmalla aallonharjalla seilaavat teknologiaunelmat ja tilalle on astunut Itä-Euroopan harmaa karuus. Siinähän ei toki ole mitään uutta mitä halpoihin toimintatuuttauksiin tulee, mutta Regeneration ei missään määrin koeta piilottaa kuvauskolkkansa luonnetta. Vanhat ladat, rähjäiset betonihallit ja Tchernobylin saastuttama menneisyys ovat nyt erottamaton osa tätä tarinaa ja sen tematiikkaa.
Monia ei kai ole miellyttänyt, että päätähtemme ovat elokuvassa lopulta aika vähän aikaa. Etenkin Lundgren joutui kuvaamaan koko roolinsa viikossa. Minusta tämäkin on lopulta varsin toimiva ratkaisu, koska se ikään kuin heijastelee, kuinka nämä eilispäivän modernin aseteknologian airueet ovat nyt joutuneet syrjään omassa tarinassaan. Van Damme joudutaan pakottamaan mukaan pahoja terroristeja hakkaamaan ja samalla hän joutuu oikeuttamaan oman tarpeellisuutensa paitsi ”omistajilleen”, myös itselleen.
Väkivalta on kauttaaltaan nautittavan brutaalia ja turhia kainostelematonta. Jälleen kerran eroamme alkuperäisteoksesta mielekkäällä tavalla. Tyypit lentelevät seinistä, ovista ja ikkunoista läpi, ja selkeästi koko kuvauslokaationa toimiva, epämääräinen, hylätty tehdaskompleksi on saanut tulla lanatuksi adrenaliinikiihkosta riehaantuvan kuvausryhmän toimesta. Usein seuraamme Van Dammen hahmoa ympäri laajoja alueita teurastaen tielleen osuvat. Nämä otokset ovat huolella koreografioituja, melkeinpä dokumentaarisen tunnelman saavuttavia katsojan keskelle tilannetta heittäviä helmiä joita edes pakostakin hyödynnetty CGI-veri ei onnistu pilaamaan.
Jos nyt jotain huonoja puolia on valittava, niin itäblokkiactionille tyypillinen, kusinen ja överiksi vedetty värikorjailu on ikävästi läsnä tässäkin tuotoksessa. Onhan se sininen kiva väri ja kyllähän se sitä karuutta korostaa mutta ei nyt ihan kaiken silti tarvitse aivan noin yksiväristä olla. Tähän maailmanaikaan tuntui vähän siltä, että jokainen elokuvantekijä olisi halunnut tehdä mustavalkoista elokuvaa mutta ei uskaltanut tai saanut.
Tästä huolimatta Universal Soldier: Regeneration oli varsin viihdyttävä, tiukka toimintarypistys joka sisältää kivoja huippuhetkiä, niihin tarvittavaa, sopivaa rakentelua ja villejä ideoita.
You’re Next (2011)
Ohjaus: Adam Wingard
Pääosissa: Sharni Vinson, Nicholas Tucci, Wendy Glenn
Genre: Kauhu
On aika tehdä tunnustus. En ole tietääkseni ikinä eläessäni varastanut mitään muuta kuin tämän DVD:n. No, ellei joidenkin kivojen käyttötarpeiden ”lainailuja” eri opinahjoilta opiskelu-uran aikana lasketa niinkuin ei mielestäni pidä. Onneksi tämäkin DVD-näpistys vielä tapahtui vahingossa.
Tapaan käydä eräässä divarissa vieraillessani synnyinseuduillani. Siellä on hyvä meno, sinne kelpaa kaikki mahdollinen tauhka vaihtoon ja aina sieltä löytyy myös jotakin edes jollakin lailla kelvollista takaisinpäin tuotavaksi. Tällä nimenomaisella kerralla jokunen vuosi sitten laskin omat ostokseni tiskille ynnäystä varten, ja välimaksun suoritettuani pyyhkäisin ne mukanani olevaan kassiin. Itse huomaamattani tulin sujauttaneekseni mukaan yhden ylimääräisen leffan joka lojui kyseisellä tiskillä ihan muuten vaan. Ja se oli sitten tämä elokuva.
En ollut asiasta kovin innoissani koska paitsi että podin tästä huonoa omaatuntua, olisin saman tien voinut varastaa edes jotakin järjellisen oloista. Tämä kun huokui kanttaan myöten jotenkin niin… no, juuri siltä sellaiselta. Just tuolta, joltakin, jotenkin.
Varmaan 70 juuri tällaista elokuvaa on tullut nähtyä viimeiseen pariin vuosikymmeneen, ja ne ovat kaikki olleet perseestä ja turhia. Ja tämä sitten yhtäkkiä toimikin todella hyvin.
Jossain määrin tämä toi mieleeni sen Strangers: Dark Prey -leffan, jonka kävin silloin oikein teatterissakin mulkoilemassa. Meillä on kuitenkin taas hassuihin naamareihin sonnustautuneita mysteeripsykopaatteja jotka iskevät perheyksikön kimppuun täysin yllättäen varjoista ja sokkeloista. Strangersin heikoin puoli oli kuitenkin sen todella aneemiset ynnä epäkiinnostavat henkilöhahmot, ja tähän puoleen oli selkeästi You’re Nextissä panostettu: perheen dynamiikka on saatu todella toimivaksi ja kaikki hahmot tuntuvat luontevilta sekä koukuttavilta. Homma on vedetty juuri sopivan överiksi että pysytään helposti ymmärrettävinä mutta ei mennä niin pitkälle että koko touhu muuttuisi ärsyttäväksi farssiksi.
Pääpariskunta etenkin on ihan hauska ja hyvin luotu hahmopari jolle ei kehtaisi nähdä mitään kamalaa tapahtuvan. Kusipääveljeä taas katsojakin haluaisi läimiä naamalle jotta se oppisi olemaan ja näiden välinen hangoittelu on jotenkin hyvin samaistuttavaa. Isä vetää hyvin heti kun katsoja pääsee yli siitä, että se näyttää ihan Timo Koivusalolta (tai sitten minulla on vaan joku outo obsessio – onhan tämä jo toinen kerta kun Timppa putkahtaa esille jo tässäkin artikkelintapaisessa).
Myös pahiksemme toimivat kehuttavasti: yleensähän näissä mennään siten että ne tepastelevat ruutuun heti ensimmäisessä kohtauksessa näin minimoiden oman uhkaavuutensa ja sitten niitten noloa, omaan jalkaan kompastelevaa mutta silti voittamattomaksi osoittautuvaa töhvellystä ja kukkoilua riittää koko loppuelokuvaksi. Ja sitten tämä mainittu toiminta ei ikinä kehity mihinkään suuntaan. Tässä niitä pidetään juuri sopivan kauan varjoissa ja sitten kun niitä aletaan tuoda enemmän valokeilaan, on se jo ehdottomasti ansaittua. Katsoja on saatu kiinnostumaan tyyppien esittämistä kysymysmerkeistä.
Elokuvassa on jopa niin sanottua tunnelmointiakin – ei herran jumala, miten se on mahdollista? – eikä musiikkiraitakaan ärsytä; olkoonkin että yhdessä vaiheessa kuulostaa ihan sen Muumi-piirretyn vaarailumusiikilta. Tapotkin ovat verisiä ja muutama mukavan inha tvistiyllätys on sekä yleisölle että päähenkilöillemme varattu. Loppukin oli juuri passeli.
Mainio osoitus siitä, miten niistä kuluneimmistakin ja kokkareisimmistakin ideoista saa rakennettua jotain hyvää ja järjellistä jos käyttää edes inasen verran järkeä.
All my life I’m looking for the magic
I’ve been looking for the magic
Fantasize on a silly little tragic
I’ve been looking for the magic
In my eyes
Oh, oh, oh, I’m
Looking for the magic in my eyes
In my eyes
Baby in my eyes
Only child is a silly little ragged
She’s been looking for the magic
Stay awhile til the city is a desert
She’s been looking for the treasure
In my eyes
Because a photograph is
Like an hourglass out of time
And then I never laughed
Because I never had no time
Oh, oh, oh, I’m
Looking for the magic in my eyes
In your eyes
Baby in your eyes
-Dwight A. Twilley
PahviPalliBlogi 
2 thoughts on “Kuukauden älähdyttäneet #6: 20.09.2020”