Tämän sarjan teemana on tutustua johonkin useampia elokuvia sisältävään DVD-boksiin, joka on tullut hankittua halvalla jostakin syystä useimpien lootan elokuvien ollessa ennestaan arvostelijalle tuntemattomia. Artikkelissa kerron lyhyesti kustakin aiemmin tuntemattomasta teoksesta ja lopuksi kokoan arvosteluni yhteen kokonaisuudeksi paljastaen teille, onko loota tuntemattomien herkkujen kadotettu natsikulta-aarre vaiko suttuinen läjä paskaa, joka olisi kannattanut jättää alelaariinsa.
Ostin jokunen vuosi sitten Anttilasta kympillä tällaisen kahdeksanlevyisen, Futurefilmin kauhuleffoja julkaisevan Dark Label -nimikkeen boksin The Best of Dark Label. Tämän tein yhdestä ja vain yhdestä syystä: setissä on toiseksiviimeisenä leffana Xtro (1983), eli tuo ratkiriemukas E.T:n kaltainen elokuva, paitsi parempi koska se on tosi trippi ja siinä kuolee ihmisiä. Kaikki muut leffat ovatkin sitten 2000-luvun halpiskauhuiluja ympäri maailman, ja ainut mikä niistä edes hitusen kiinnosti, oli Shrooms, joskin siitäkin olin kuullut vain huonoja asioita. Tappajasilokeista kertova sienestysfilmi ei kai kuitenkaan voi olla ihan läpeensä huono?
No, koska kuitenkin olen kauhugenren fani ja tahdon asioille antaa mahdollisuuksia, päädyin nyt boksia katsomaan. Perkele, minähän sen kerran ostin. Ja nyt elokuvista aiheutuvia ajatuksia puran tähän, syistä joita en itsekään aivan täysin ymmärrä.
Inside / Á l’Intérieur (2007)
Ohjaus: Alexandre Bastillo
Pääosissa: Alysson Paradis, Jean-Baptiste Tabourin, Claude Lulé
Kyseessä on Ranskalainen pienen budjetin sikiöfobiaelokuva. Minä pelkään raskaana olevia ihmisiä ja koen suurta ällötystä vauvoja kohtaan, joten tämän luulisi olevan kuin tehty minulle. Mutta tiukkatunnelmaisen trillerin sijaan punaviinin litkijät tarjoavat stereotyyppiseen tapaansa omaan tekonokkeluuteensa rakastuneen, löperön piereskelyn.
Eli premissi on tämä: juuri aviomiehensä menettänyt viimeisillään raskaana oleva naikki asuu yksin suurehkossa talossaan, kun mystinen goottieukko alkaa häiritä tämän yksinäistä jouluaattoa, epäilyttävänä kiinnostuksen kohteena hyvinkin juuri neitosen masukissa hyllyvä uusi elämä. Sitten alkaa kuolettava kissa-ja-hiiri -leikki.
Ensinnäkin, vihaan vihaan vihaan elokuvia joissa on tällainen rakenne. Otetaan positiiviseksi vertailukohdaksi Evil Dead II. OK, tiedän että kyseisten elokuvien tyyleillä on eroa kuin yöllä ja päivällä, mutta se ei tässä esimerkissä haittaa. Evil Deadin jatko-osassakin pysytään kaiken aikaa sen premissin sallimassa tilanteessa (joukko nuoria vastaan demoniset voimat metsämökillä), mutta tästä huolimatta tilanteet sen sisällä muuttuvat: jokainen hahmo ja kohtaus tuo jotakin uutta sekoitukseen, ja kaikki nämä elementit sitten kietoutuvat nerokkaasti toisiinsa.
Sen sijaan Insidessa pysytään koko ajan mielikuvituksettomasti paikoillaan: Protagonisti on jumissa talossa, Antagonisti vaanii häntä. Ja vaikka taloon lappaa bussilasteittain porukkaa, he kaikki onnistuvat tulemaan ensin huijatuiksi ja sitten tapetuiksi; ja tämän viidentoista minuutin interluudin jälkeen ollaan täsmälleen samassa tilanteessa kuin ennen heidän saapumistaan. Ja sitten sama karuselli alkaa alusta.
Auteur Aleandre Bustillo joutuu kirjoittamaan hahmonsa toimimaan niin epäloogisesti pitääkseen heidät tapahtumapaikalla, että voisi kuvitella heidän kaikkien olevan kotoisin joltakin toiselta planeetalta. Paikalle saapuva poliisi kuulee kuinka virkaveljensä teloitetaan, joten hän päättää itse lähteä paikalle kutsumatta apujoukkoja, inisevää vankia kirjaimellisesti mukanaan kiskoen. Päänaiselle annetaan pistooli, mutta sen sijaan, että tekisi sillä mitään, hän jättää sen pois ja valitsee ennemmin kuolettavan syömäpuikon aseekseen. Ja kaiken pahisnaisen tarjoaman rökityksen ilmeisesti jäädessä riittämättömäksi, päättää tämä pömppämahainen sankaritar vieläpä puukottaa itseään kaulaan vain sekunttia myöhemmin sitoakseen haavan ilmastointiteipillä. Kaippa intiaanit ymmärtävät, miksi.
Elokuva tarjoilee myös lukuisia CGI-otoksia sikiöstä naisen kohdussa. Tämä polygonivauva on melkein yhtä uskottava kuin Ally McBealin Tanssiva Vauva, tosin ei yhtä sympaattinen. Lisäksi Tanssivalla Vauvalla oli sentään jokin syy olla olemassa. Tämä pökäle lähinnä muljuilee ympäriinsä lapsivedessä ja kaivaa nenäänsä.
70 minuutin tienoilla elokuvasta lähtee se vihoviimeinenkin järjen hiven, kun mukaan astuu ehkä elokuvahistorian typerin ja lattein selitys sille mistä kaikessa onkaan kysymys (minä kun jo ehdin haaveilla jonkinlaisesta antikristusvauvasta tai omituisesta sikiöitä uhraavasta kultista, mutta eipä tietenkään) ja ilmeisesti Zombie-Poliisi out of the fucking nowhere. Siis mitähän vittua? Tällä ei ihan oikeasti ole mitään perustetta olla tässä tekeleessä. Edes jouluaikaa ei mitenkään rinnasteta elokuvan kauheuksiin, se vain tylsästi alussa mainitaan.
No, pisteet sentään synkkyydestä, tupakoivista ihmisistä ja melkeinpä nihilistisestä loppuratkaisusta. Se sentään on varmaan vaatinut jonkin verran palleja.
Frontier(s) / Frontiére(s) (2007)
Ohjaus: Xavier Gens
Pääosissa: Karina Testa, Samuel le Bihan, Estelle Lefébur
Seuraava elokuva on myöskin ranskalainen, samana vuonna kuin Inside ilmestynyt, perin kummallisesti nimetty Frontier(s). Miten tuo nyt pitäisi sitten lausua? Ihanko vain Frontiers vaiko Frontier-suluissa-äs? No, joka tapauksessa. Leffa sisältää oikeastaan kaikki Insiden heikkoudet, tosin pienemmässä mittakaavassa, mutta säilyttää myös osan sen synkkyydestä ja ihmisvihaisuudesta. Vertakin lentää ihan kivasti. Ei silti mitenkään ihmeellisesti vakuuttanut.
Juonta nyt on turha puida, koska se on periaatteessa sama kuin The Texas Chainsaw Massacressa ja jokaisessa sen tyylisessä elokuvassa sen jälkeen sillä erotuksella, että takamökin pikku psykopaatit ovat paitsi kannibaaleja myös natseja. Tästäkin olisi voinut kehittää jotakin suurta, mutta valitettavasti hahmot eivät jaksa kiinnostaa, tapahtumien logiikkaan ei olla panostettu ja elokuva tuntuu vieläpä aivan jumalattoman pitkältä.
Sille on ihan oikeasti syynsä, miksei Dawn of the Deadissa hypätä saman tien polvia myöten zombieiden sekaan, vaan käytetään reilusti aikaa henkilöhahmoihin tutustumiseen. Sitten jopa tuntuu jossain, kun näille ei-pallinaamoille tapahtuu jotakin. Mikä piru siinä on, että nykyään jopa nilkkejä ja pikkurikollisia protagonisteina käyttävä elokuva kansoittaa itsensä harmaimmilla ja mieleenpainumattomimmilla mahdollisilla idiooteilla?
Leffa käyttää muuten samaa, aitoa mellakkafootagea mikä esiintyi myös edellisessä elokuvassa. Eli ilmeisesti ajan hermolla ollaan oltu kyynärpäitä myöten aikanaan. Ja tässäkin ainakin lässytetään sikiöistä, koska elokuvan päänainen on jälleen kerran raskaana. Ja perämökin natsien pointti on tietysti saada itselleen uutta verta joukkoihinsa.
Elokuvan loppupuoli toimii huomattavasti sekavaa ja hätääntyneen oloista alkua paremmin. Natsit osoittavat oman natsiutensa alun perin homofoobisuudellaan ja suutahtamisellaan yhden päähenkilöistä kertoessa olevansa muslimi. Varsinainen verilöyly kuitenkin alkaa vasta, kun tapahtuu jotakin, joka meni ainakin minulta kauniisti ohi; minä kun en puhu mongoloidia enkä ranskalaisia silmänmuljautuksia. Lisäksi ihmiseen ei ilmeisesti satu, kun sitä lyödään valtavalla lekalla suoraan naamaan. Näin graafista väkivaltaa sisältävässä elokuvassa moinen on melko pöyristyttävää.
Eli teurastus toimii, elokuva ei.
Death Roll / Crocodile 2: Death Swamp (2002)
Ohjaus: Gary Jones
Pääosassa: Heidi Lenhart, Chuck Walczak, John Sklaroff
Ja typerästi nimettyjen elokuvien listaa jatkaa Death Roll, jonka en tiennyt olevan oikeasti jatko-osa jollekin toiselle elokuvalle ennenkuin olin sen jo katsonut. Jos Frontier(s) oli köyhän miehen The Texas Chainsaw Massacre mutta natseilla, on Death Roll köyhän miehen From Dusk Till Dawn mutta ilman vampyyreitä ja jättiläiskrokotiileilla.
Tällaisella niin-lähellä-Asylum-elokuvaa-kuin-mahdollista-olematta-Asylum-elokuva -tekeleellä ei ole minkäänlaista oikeutusta olla kauhuleffaboksissa, mutta siitä huolimatta kummasti hauskempi oli puolitoistatuntinen kuin kahden edellisen levyn tapauksessa. Kalkkunaksi leffa ei nimittäin ole ollenkaan huono.
Lauma ilkeitä pankkirosvoja johtajanaan suoraan Wesley Snipesin Bladesta (1998) uloskävellyt tuima musta äijä Dirty Shades (Kyllä. Dirty. Shades. Ja tämä ei ole vain soma lempinimi, sillä sillä pystyy mm. varaamaan paikan lentokoneesta) kaappaavat matkustajajetin, joka kuitenkin joutuu myrskyyn ja putoaa rämeille mukanaan rosvojen vastavarastettu saalis. Varkaat ottavat panttivangeikseen kaikki eloonjääneet, muun muassa tilanteen tasalla olevan lentoemon sekä juristin, jonka mielestä koko homma on siisti, koska sillä tienaa varmaan paljon vahingonkorvausrahoja.
Samaan aikaan läheisessä kaupungissa Lentoemon poikaystävä etsii käsiinsä paikallisen ”jäljitysekspertin”, eli jatkuvasti viskiä kittaavan ja sikarintumppeja pureskelevan Curt Russel -wannabeen, jotka lähtevät yhdessä etsimään kadonnutta lentokonetta. Ja sitten saapuvat jättimäiset liskot.
Tarinan kaikki hahmot ovat järjettömän överiksi vedettyjä stereotyyppejä, mutta ainakin ne erottaa toisistaan ja niihin pystyy edes jotenkin samaistumaan, mikä on valtava parannus edelliseen elokuvaan verrattuna. Se ei kuitenkaan ole niin tärkeää, koska paljon hahmoja tärkeämpään osaan nousee nollabudjetin tökerö rymistely.
Tämä on elokuva jonka kaltaista ei ennen CGI:n keksimistä oltaisi voitu tehdä, sillä praktikaalisilla efekteillä ei kerta kaikkiaan pystytä näin tökeröön jälkeen. Death Rollin tietokonelentokoneeseen verrattuna Plan 9 from Outer Spacen ohjaamolavaste on perin majesteettinen. Myöskin, Death Rollin animaatiokrokotiili saa Sensuelan täytetyt sudet näyttämään todella eläväisiltä. Dialogi on lauma pöyristyttäviä kliseitä niin vakavissaan lausuttuna, että välillä luulee katsovansa Airplane!:a. Ja vaikka elokuva on vielä aikansa halpiselokuvien tapaan pikemmin budjetti- kuin taiteellisista syistä kuvattu 4:3 -kuvasuhteella, näkee krokotiili jostakin syystä maailman latistetussa 16:9 -formaatissa. Ilmeisesti näkökulman vaihto todella avartaa maailmaa.
Death Roll oli positiivinen pieni yllätys. Ensimmäinen boksin elokuvista, jonka vaivautuu ehkä katsomaan toistekin, sopivassa mielentilassa.
Storm Warning (2007)
Ohjaus: Jamie Blanks
Pääosissa: Nadia Farés, Robert Taylor, David Lyons
Hyi vittu.
Tämä löyhä ja kusinen ”Tekisimme jotakin niinkuin I Spit on Your Grave jos meillä olisi munaa” -perseily on boksin ensimmäinen kunnon katsomiskelvottoman huono tekele. Mielikuvituksettomuuden ylistys, jonkalaisen pökäleen kukin meistä pystyisi kirjoittamaan maailman pahimpana krapula-aamuna lyhyemmässä ajassa kuin teelmyksen katsomiseen kuluu.
Ranskalainen nainen ja tämän austraalialainen siippa lähtevät kalastamaan veneellään jonnekin Australian suistoihin, kunnes yllättäen eksyvät. Muija on muuten taas vaihteeksi raskaana, kuinkas mones kerta se jo näissä elokuvissa on? Kolmas? On ihan oikeasti mahdollista kirjoittaa naishahmo ilman, että se on raskaana. Lihakimpaleen lisääminen ihmisen kohtuun ei tee hänelle kohdistuvasta väkivallasta yhtään sen traagisempaa, valitan, kokeilkaa uudestaan.
No sitten nämä karismavapaat kuvatukset löytävät autionoloisen talon, ja menevät tietenkin sinne perseilemään. Ja erityispalkintoa ei jaeta sille joka keksii, että oikeasti talossa asuvatkin kolme sadistista, raiskaukseen taipuvaista landepaukkua, jotka piakkoin tulevat takaisin kiusaamaan kaupunkilaisten elämää. Taustalla soi banjomusiikki jotta varmasti kaikki tajuavat, että jep, juntteja mitä juntteja. Sitten kun vielä miehen jalka murretaan kiväärinperällä, täytyy naisen käydä epätoivoiseen taisteluun jonka tulokset ovat yhtä ennalta-arvaamattomia kuin mikä numero on kolmosen ja vitosen välissä.
Elokuvan ainut typerässä pöyristyttävyydessään merkittävä hetki on, kun nainen onnistuu kyhäämään käsillä olevasta rihkamasta multasaappaille Home Alone -tyyppisen ansan, jossa täytyy olla ainakin 50 liikkuvaa osaa, ja joka sitten ns. laukeaa pahisten naamalle. Myös McGyveroitu raiskauksenestolaite oli melko hulppea, vaikkakin varastettu suoraan Bruno Mattein Women’s Prison Massacresta.
Storm Warning on palliton, aivoton, mitätön, ylivedetty, alimietitty, tympeä, tylsä ja nolo elokuva josta on perin vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Harvoin on puolitoista tuntia tuntunut yhtä pitkältä ajalta. Leffalle ei olla keksitty edes minkäänlaista järkeenkäypää lopetusta, vaan (spoiler… alert…?) viimeisen yokelin kuoltua se vain piereskelee itsensä lopputeksteihin. Hyvä pojat.
Ei tällaista paskaa enää. Eihän?
The Horde / Le Horde (2009)
Ohjaus: Yannic Dahan & Benjamin Rocher
Pääosissa: Claude Perron, Jean-Pierre Martins, Eriq Eboauney
Levyt hupenevat mutta leffat ne ei paljoa parane. Tietysti eihän mikään kauhuboksi voi olla täydellinen ilman ainakin yhtä zombie-elokuvaa, ja sitä asiaa tässä nivaskassa ajaa The Horde, eli alkuperäiseltä nimeltään Le Horde.
Siis, Le Horde. Le. Horde. Minäpä istun le leposohvalla ja katson le elokuvaa le DVD-soittimellani ja kusen le aamuhiutaleisiini. Joo, Ranskan maalla ollaan taas. Jos en tietäisi oikeasti hyviä ranskalaisohjaajia kuten Jean Rollin ja olisin ennakkoluuloisempi ihminen, voisin vetää tiettyjä negatiivisia johtopäätöksiä koko kansaa kohtaan pelkästään tämän boksin sisältämistä elokuvista.
Eli ryhmä rosvoja ja pollareita ajautuu riitoineen purkutuomion saaneeseen kerrostaloon juuri kun ulkopuolella puhkeaa zombie-epidemia. Rosmoja johtaa ranskanmaan Samuel L. Jackson, jonka pointti on tuijotella kaikkia äärimmäisen intiimisti silmänvalkuaiset levällään ja karjua käskyjä kuin Apuva-mies limudiskon metelin yli. Lisäksi kimppaan saadaan paikallinen Mikko Kivinen ja raskaana oleva nainen.
Siis, raskaana oleva nainen. Taas. Vittu taas. Tämä on nyt jumalauta neljäs kerta viiden elokuvan joukossa tähän asti. Lopettakaa se. Se on *perseestä*. Etenkin, kun se ei taas kerran liity mihinkään. Jos vielä seuraavassa leffassa on naispäähenkilönä kohta synnyttävä muka-kovanaama, minä joudun ehkä vankilaan jonkun oikeasti raskaana olevan vatsaan potkaisemisesta.
Ja tällä joukolla sitten pitäisi taistella zombie-hyökyaaltoa vastaan. Yhteiseen hiileen pitäisi kai puhaltaa, mutta tämä sekopääsakki ei pääsisi sopuun edes vessapaperin karheudesta. Ja sitten pitäisi päästä talosta ulos, vaikka ulkopuolella odottaa Le Horde. Ja kaikki mitä tapahtuu, on luonnollisesti tehty ja nähty miljoona kertaa paremmin yhtä monessa eri paikassa.
Hienoin hetki on, kun lauma vielä elossa olevia päähenkilöitä löytää talonmiehen huoneistosta sellaisen määrän aseita, että Commandokin katsoisi ohjaaja ihmeissään ja kysyisi, oletko poika tosissasi. Ja sitten ylinäytellään, maagisesti joko tiedetään täysin mikä zombeihin auttaa ja sitten taas unohdetaan, juostaan pakoon ja tapellaan. Loppuratkaisussa ei ole järjen hiventäkään, mutta noh, ainakin se on loppuratkaisu.
Hyviksi puoliksi voidaan todeta, että veriefektit ovat komeita. Huonoiksi taas, että niitä on aivan sairaan vähän. Leffasta pitäisi poistaa ehkä kaksi otosta, ja se olisi PG-13. Kaiken lisäksi kaikissa elävien kuolleiden kohdissa kuvaan on lisätty jonkinlainen, kummallinen efekti, joka ikään kuin silottaa liikkeen omituisen liukkaaksi saaden toimintakohtaukset näyttämään aivan videopeliltä. Le Hordesta voimme myöskin oppia, että ruumiheita vastaan pärjää ihan kevyesti Mortal Kombat -tyylin daijuun vetämisellä. Eli jos joku on joskus ollut nakkikioskijonossa, on hänellä hyvät mahdollisuudet myös tulevaa zombiemaailmanloppua varten.
Leffassa on yksi ihan siisti hetki, kun yksi tyypeistä on jäänyt auton katolle macheten kanssa, ja sitten joka puolelta vyöryy pirua niin perkeleesti. Kohtauksessa olisi voinut olla melko siistiä Old Boy -maista ”yksi vastaan miljoona” -voimaa ja liikkeen vimmaa, mutta se on tietenkin totaalisesti kustu leikkaamalla joka toisen freimin jälkeen.
Tyylitajuisuuteensa kompastunutta paskaa.
KM31 / KM31: Kilómetro 31 (2006)
Ohjaus: Rigoberto Castañeda
Pääosissa: Iliana Fox, Adriá Collado, Raúl Mendéz
Vammaisenkuuloisesti nimettyjen elokuvien listaa jatkaa KM31, joka vaihteeksi pyllistää Meksikon suunnasta. Tästä tekeleestä ainut ennakkokäsitykseni oli boksin takakannen postimerkin kokoinen julistekuva, joka esitti… silmää. OK. Koska näin hatarilla tiedoilla mennään, on ehkä hedelmällistä kuvata elokuvan alun etenemistä ja ajatteluprosessiani sen kuluessa.
Elokuva alkaa ehkä pahimmalla kuolonsuudelmalla millekään leffalle ikinä: tekstillä ”Perustuu tositapahtumiin”. Kiva. En olisi tahtonutkaan, että tässäkään leffassa tapahtuisi mitään.
Seuraavaksi leikataan koko ruudun kokoiseen silmään. Omaperäisyys, elokuvataide on nimesi.
Sitten lävähdämme suoraan kauniin naisen kasvoihin. Tässä vaiheessa ajattelin, että jos tämä kyseinen leidi on raskaana, minä oikeasti kuristan jonkun. Ja sen jälkeen todennäköisesti opettelen kusemaan suuhuni samalla kun kurlaan ranskan kansallislaulun melodiaa. Onneksi pelko kerrankin osoittautui perättömäksi.
Tämän lyhyen alun jälkeen kyseinen nainen ajaa kolarin tielle yhtäkkiä ilmestyneen lapsosen kanssa, jonka hänen identtinen kaksoissisarensa näkee heidän telepaattisen linkkinsä kautta suorana lähetyksenä.
Aha.
Eli joko James Randi Foundation on tietämättäni myöntänyt miljoonan dollarin päävoittonsa henkilöille, joihin tämä elokuva perustuu koska he ovat pystyneet tieteellisesti todistamaan yliluonnolliset kykynsä, tai sitten elokuva perustuu tositapahtumiin siinä missä Amityville Horrorkin.
Sisko #1 menettää onnettomuudessa alaraajansa ja joutuu koomaan. Sisko #2, tämän poikaystävä ja systerin vastaava taasen lähtevät selvittelemään, mihin Sisko #1 oikeasti törmäsikään, kun poikaa jonka tämä mielilinkkinsä kautta näki ei näy mailla ei tonyhalmeilla. Lopulta käy ilmi, että elokuvan kryptinen nimi viittaa kilometritolpan numeroon, jonka ympärillä erinäiset aaveet ovat aiheuttaneet liikennekolareita aina uudisraivaajien päivistä lähtien ”etenkin nuorille naisille”.
No, onhan se hienoa tietää, ettei kummituksillakaan ole parempaa tekemistä kuin postailla autioilla autotien pätkillä ja odottaa, josko joku jaksaisi törmätä heihin.
Elokuva osoittautuukin mitä törpöimmäksi The Ring / The Grudge -tyyppiseksi haamuperseilyksi, jossa kauhutunnelmaa yritetään tiristää esiin ties millä television lumisateella ja uugabuuga-äänellä. Jälleen kerran kaikenlainen säväyttäminen, mukaansa tempaaminen saati asioista välittäminen jää kauniiksi ajatukseksi jonnekin kauas, kauas horisonttiin.
Ja jopa tämän boksin tarjoamien idioottimaisten loppuratkaisujen maratoonissa tämän elokuvan lopetus on niin järjenvastaisen typerä niin tarinallisella, symbolisella, teemallisella kuin taiteellisellakin tasolla, että pistää oikeasti miettimään josko ne tulevan Shroomsin hallusienet olisivat valuneet tämänkin leffan käsikirjoitukseen.
—–
Tässä vaiheessa boksia vihdoin viimein Xtro tuli ja pelasti mielenterveyteni nostamalla minut näiden pökäleiden viidakosta hetkeksi aikaa laadun ja viihteen trippailevaan taivasaitioon. Kiitos siitä, Xtro, tätä en hevillä unohda. Sinuun palataan kyllä ajan niin salliessa ”138 Parasta 80-luvun Elokuvaa” -listauksen tiimoilta. Mutta puolisen päivää myöhemmin on aika sukeltaa takaisin Best of Dark Labelin yleiseen likaviemäriin:
Shrooms (2007)
Ohjaus: Paddy Breathnack
Pääosissa: Lindsey Haun, Jack Huston, Max Kasch
Jaa jaa. Tappajasieniä. Tai tarkemmin sanottuna, teinejä, sieniä ja mystisiä tappajia. Elokuvan alussa joukko jenkkinuoria matkaa Irlantiin tapaamaan paikallisia kavereitaan ja nautiskelemaan taikavahveroita heidän kanssaan, arvattavin seuraamuksin. Elokuvan alkuasetelma on siis kuin mielikuvitusvajeisen luontoihmisen version Dead Babiesista.
Henkilöhahmoista Irkut ovat siedettäviä, jenkkeihin taas tiivistyy kaikki mikä voi fiktiivisissä protagonisteissa mennä pieleen: he ovat jumalattoman ärsyttäviä, mukahauskoja, tekosiveitä, yhden stereotypian paremmista elokuvista tyhmemmiksi muokattuja, omaan karismavapauteensa rakastuneita idiootteja jotka protestoivat kun joutuvat hylkäämään armaat kännykkänsä muutamaksi tunniksi muka ”kokeakseen” jotakin; joko maailman oman napansa ympärillä pyörimiseen uskovia, totaalisen laumasieluisia ja kaikkia oman klikkinsä ulkopuolisia tyystin hyväksymättömiä ”minä pukeutuisin vaikka lampaan paksusuoliin jos Vogue sellaista neuvoisi” muotihuoria tai vaihtoehtoisesti peniksensä kärjellä ajattelevia, suoraan luolasta karanneita, lippahattua sivuttain käyttäviä, ylireagoivia Elastisen näköisiä käveleviä sirkustelttoja. Juuri sellaisia hahmoja, joiden vanhempien olisi voinut toivoa harkitsevat aborttia vielä uudemman kerran aikoinaan.
Kun jengi päätyy metsään, muistaa elokuvan järjenääni kertoa, että mustalla nännillä varustettuja tatteja ei sitten vedellä, se kun johtaa oitis kuolemaan. Tai jos uskomme vanhojen druidien legendoja, loppumattomaan raivoon, iainkaikkiseen elämään, eläimellisyyteen ja kykyyn nähdä tulevaisuus. Kuka arvaa, mitä tapahtuu seuraavassa kohtauksessa?
Kaikkein typerintähän tässä elokuvassa on se, kuinka se ei tajua edes käyttää hyväkseen trippisienien tarjoamia mahdollisuuksia järjenvastaiseen kuvastoon, selittämättömiin tapahtumiin ja toden sekä rajan rajamailla kekkaloivaan juoneen, vaan muuttuu tuikitavalliseksi slasherintapaiseksi jossa kirutaan, karataan ja kompastellaan koko rahan edestä. Loppuratkaisusta Dark Labelin perinteistä poiketen on jopa jonkinlaista järkeä ja mielenkiintoisuutta, mutta se on aivan liian vähän aivan liian myöhään.
Ärsyttää silti, kuinka tätäkään ei nyt kehtaa ihan lyttyyn haukkua muun boksin tarjoaman kilpailun ollessa mitä se on. Boonukset sentään Irlannin näyttävästä luonnosta, kunnolla ylivedetyistä mongoloidimaalaisista sekä puhuvasta lehmästä, jolla on elämänviisauksia.
——-
No, sepä kai sitten siitä. Boksi on katsottu ja käteen ei ole jäänyt paljoa paskaakaan.
Odotetusti Xtro oli levyistä paras, mutta kuka olisi uskonut, että muutaman oikeasti kriippaavan hetkensä ansiosta se on myös sen pelottavin? Eikö ole aika kummallista, kuinka huumepäissään kirjoitettu 80-luvun pienen budjetin brittiläinen höpöilyelokuva tappaja-alienista joka uudestisyntyy lelunsa eloon herättämään oppivan pikkupojan kadonneena isähahmona on ahdistavampi kuin maailmalla kohua ja keskustelua herättävät, toinen toisensa ”raaistavammaksi” ja ”sairaammaksi” tituleeratut modernin kauhun nk. mestariteokset? Itseäni tämä ei ainakaan lakkaa hämmästyttämästä.
Kaiken lisäksi Xtro oli myös ainut elokuva, jonka hahmot eivät olleet kävelleet suoraan ulos yksiulotteisuuden sylttytehtaalta. Heillä oli elokuvalle välttämättömän premissisisällön lisäksi terveitä seksuaalisia haluja (juntteja raiskaamisaikeineen ei lasketa), ongelmia, ristiriitoja. Joskus jopa ammatti ja syy olla olemassa pelkän ”päähenkilön poikaystävän” tai ”valtion virkamiehen” lisäksi.
Eli ei näin, ei. Jos kauhulla muka menee nykyään lujaa, miksi kaikki on tehty aiemmin miljoona kertaa paremmin? Ihan en nyt kyllä vakuuttunut Best of Dark Labelin parhaudesta.
Rankataanpa tekeleet nyt kuitenkin jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen ja pisteytetäänpä ne niinkuin itse imdb:hen laitoin:
Xtro 8/10
Death Roll 7/10
Shrooms 4/10
Inside 4/10
Frontier(s) 4/10
The Horde 2/10
KM13 2/10
Storm Warning 1/10
Keskiarvoksi boksille siis 4/10. Parempi onni ensi kerralla.
PahviPalliBlogi 
43 thoughts on “Boksikatsaus #1: The Best of Dark Label”