Pitkästä aikaa taas Boksikatsaus! Tällä kertaa tosin venytämme taas hitusen lemppariartikkelisarjamme alkuperäisiä tarkoitusperiä: tämä kun nyt ei ole mikään 2-10 euron varsinainen halpuusloota mitä ovat paikalliset kirpputorit ja divarit väärällään vaan ihan oikean laatujulkaisijan, tässä tapauksessa Anchor Bayn, ulostuuttaama setti jo oletusarvoltaan ihan kelvollisia tuotoksia. Ostinkin setin männävuosina jostakin Facebookin ”tingi & kitise” -ryhmästä muistaakseni kokonaiseen 25 euron hintaan. Tämä kuitenkin niin aukottomasti kuluvan kuukauden Halloween-teemaan sopii että pakkohan se oli tähän sarjaan kelpuuttaa.
Boksi siis pitää sisällään brittien pahamaineiselle Video Nasty-listalle joutuneita pätkiä – teoksia jotka jo tästä syystä on ollut haluna nähdä jo pitemmän aikaa. Ja kuinka yllättävää: tämän setin leffoista vain yksi onkin minulle aiemmin tuttu jonka nyt päädyin skippaamaan – turisen siitä kuitenkin nopeasti tuossa heti aluksi syineen päivineen.
Jos Video Nasty ei ole käsitteenä tuttu, avattakoon sitä sen verran että kaukaisella 80-luvulla kun VHS-videot löivät kunnolla läpi Britannian filmijulkaisun säädöket eivät näitä kassuja kattaneetkaan joten erinäiset julkaisijat alkoivat tuutata kansan nähtäville paljon kauhu- ja eksploitaatiopitoista kamaa tyystin leikkaamattomana.
Mitä, vaihtoehtoja niitä selkeästi haluavalle kansalle? No sehän ei moraalin vartijoille tietenkään sopinut joten erinäiset kukkahattuviittoihinsa verhoutuneet oman elämänsä teräsmiehet lähtivät sitten taisteluun tätä ”saastaa” vastaan – mm. yhdistäen sen totutusti ties mihin tosielämän rikollisuuteen ja nuorison turmeltumukseen (kuulostaako tutulta?). Lopulta tietty listaus tuotoksia päätyi nimenomaiselle listalle minkä ylösskriptaamia leffoja ei saanut julkaista ja tämän dogman rikkomisesta (ts. jonkun subjektiivisen tahon jossakin määrittelemän) vääränlaisen videonauhan omistamisesta saattoi päätyä pahimmillaan vuosien vankeusrangaistukseen.
Kyllä, vankeusrangaistukseen.
Kyllä, tämä tapahtui viime vuosisadalla länsimaisessa sivistysvaltiossa eikä esimerkiksi inkvisitioajan Espanjassa. Toki listalle päätyi mitä moninaisin määrä klassistakin klassisempaa materiaalia Evil Deadeistä lähtien ja kaikilla Nasty-filmeillä on vieläkin, ymmärrettävästi erityisesti Britanniassa, tietynlainen pahamaineisuuden hohde yllään. Mikään automaattinen laadun taehan se ei tietenkään ole; sattumanvaraisesti koottu joukko jotain mummoa joskus jossain loukanneita elokuvia kun on, mutta silti ainakin etäisen mielenkiinnon tarjoaa muuten mitä tympeimmänkin oloiselle pätkälle.
Odotukset ovat siis varsin tapissaan joten toivottavasti 80-luvun megamessevät suolestuskimarat eivät petä!
Tenebre (1982)
Niin, eli heti ensimmäisenä tämä jo ennastaan tuttu tapaus. Dario Argento on yksi lempiohjaajistani ja paitsi että omistan jo vanhan FutureFilmin suomijulkaisun tästä, ostin myös vähän aikaa sitten sellaisen useamman leffan bluray-setin halvalla. Siinä tämä kyseinen Tenebrekin on joten en ala sitä nyt DVD-muodossa katsomaan.
Sanotaan nyt teoksesta vanhasta muistista sen verran että kyseessä on yksi ehdottomia suosikkejani mestari Argenton filmografiassa, vähän Operan tyyliin auteurin omasta elämästä vaikutteita saanut, maukas myöhemmän ajan giallo: pääosassa on kauhujuttuja tehtaileva tyyppi joka joutuu kajahtaneen faninsa stalkkailujen kohteeksi. Verta toki riittää enemmän kuin kotitarpeiksi ja hyytävän mainiota tunnelmaa senkin edestä.
Mukana toki myös Goblin… ja John Saxon!
Contamination (1980)
Tunnetaan myös nimillä: Alien Contamination, Toxic Spawn
Ohjaus: Luigi Cozzi
Pääosissa: Louise Marleau, Marino Masé, Ian McCulloch
Genre: Scifitrilleri
Jaa, vai että tämmöinen! Vähän koomisemmista – mutta yhtä kaikki viihdyttävistä – sekoiluista kuten Starcrash tai Cannonin tuottama Hercules tuttu Luigi Cozzi on sitten väsäillyt mukavan seoksen avaruudesta tulevaa uhkaa ja soveliaan kioskipokkarin omaista velikultajännäilyä. Ohjaaja itse tuo mielellään ilmi paketin alkuperäisinspiraationa toimineen Ridley Scottin legendaarisen Alienin mutta tämä koskee lähinnä tuon avaruuden kummitustalofilmin julisteessakin esiintyviä muukalaismunia; itse tuotos viilettää mukavasti omia latujaan.
Teoksessa seurataan tiedenaista joka minulle toi jostakin syystä jatkuvasti mieleen ne internetin hassut meemikuvat joissa on otettu jonkun naaman puolikas ja sitten monistettu se sillä lailla peilikuvana sinne toiselle puolelle, ja pakollisen velmua Brooklyniläistä poliisia jotka saavat syliinsä aavelaivan ruumasta löytyneiden pahuusitiöiden tapauksen. Kyseiset sykkivät ja itsevalaisevat möntit kun tuppaavat levittämään niin vahvaa bakteeria että se räjäyttää altistuneen vatsan välittömästi verisenä suolisylttynä pihamaan puolelle. Kolmantena pyöränä alkoholisoitunut exastronautti joka törmäsi kyseisiin kammotuksiin jo aiemmalla Marsin matkallaan mutta minkä turinointeihin ei tietenkään uskottu.
Astronautin roolissa on Zombie Flesh Eatersistä ja Zombi Holocaustista tuttu Ian McCulloch ja hahmon esittelykohtauskin on mainio. Sattuman kaupalla tutkijamme oli vielä yksi astronautin alienmunatarinan epäilijöistä ja näin ollen tämän huonon maineen aiheuttajista. Kaikki kolme roolihahmoa on luotu hauskasti ja heidän keskinäistä puljaustaan seuraa ihan ilolla.
Lopussa sitten päästään varsinaisen salaliiton jäljille ja onpa siellä hieno ja varsin odottamaton mörköily-yllätyskin joka on toki kohtuullisen hupsu mutta myös älyttömän ässä. Niin amerikkalaisia ollaan myös taas olevinaan ettei toista kun kokonaiset kaksi päivää ollaan käyty New Yorkissa ulkokuvia taltioimassa.
Varsin velmu pätkä, siis. Gorea piisaa – tosin enemmän filmin alkupuolella; myöhemmin kunnon mälläilyyn palataan vasta aivan lopussa. Ihan kaikista jännin pätkä ei myöskään ole sikäli kyseessä että sen kummempaa tunnelmaa tai muuta ei hirveämmin yritetä rakennella: perinteinen mysteeriseikkailuhan tämä pohjimmiltaan on, nyt vaan tosiaan tuolla alienelementillä varustettuna.
Niin ja mitä: Goblin oli tässäkin leffassa! Vaikkei kyseessä ehkä yhtyeen paras score olekaan kyllähän tuo automaattisesti nostaa minkä tahansa tuotoksen arvoa. Käydäänpä siellä Marsissakin hienossa flashback-jaksossa jossa Cozzille tyypillinen, laatikon ulkopuolelta visuaalisesti ajatteleminen nousee muuta teosta suuremmin keskiöön.
Joka tapauksessa varsin hyvin vuodenaikaan sopiva filmi joka on varmasti tulevaisuudessakin helppo heittää soittimeen halutessa jotakin soveliaan maukasta mutta ei liikaa aivonystyröitä kysyvää.
Don’t Go Near the Park (1979)
Ohjaus: Lawrence David Foldes
Pääosissa: Tammy Taylor, Aldo Ray, Barbara Bain
Genre: Kauhuseikkailu
Mitähän kummaa ja ihmettä… nimen perusteella odotin jotain normaalia ja yksiselitteistä rape’n’revenge -pätkää – etenkin kun niillä oli tunnetusti todella huono tuuri brittisensorien saksien syyhytessä. Mutta tämähän olikin sitten ihan ja kaikkea muuta mahdollista. Pätkä selkeästi päätyi Video Nasty -listalle useiden suoltenmussuttelukohtaustensa ansiosta mutta nämä kohdat eivät selkeästi kuitenkaan ole elokuvassa minkäänlaisessa valta-asemassa – välillä seikkaillaan kuin kepeässä lasten fantasiakasvutarinassa. Lisäpuppua suo elokuvan aloittava teksiplanssi joka ilmoittaa tuotoksen olevan ”lukuisten tositapahtumien inspiroima” tai jotain muuta sinnepäin.
Sisko ja veli elelevät rauhakseen esihistoriallisessa intiaaniheimossaan 12000 vuotta sitten. He ovat kuitenkin saaneet maistaa kiellettyä hedelmää toistensa syleilyssä minkä ansiosta heidän äitinsä, heimon vanhin, tuomitsee heidät kauheaan kiroukseen: elämään ikuisesti. Niin. Tuota. Öh, totta kai. Kuinka kamalaa! Kuolemattomuudesta huolimatta he kuitenkin vanhenevat yhdessä vuodessa sadan edestä elleivät saa tuoretta ihmisen veripalttua mupellettavakseen. Ja sitten sopivasti nykyaikaan eleltyään he voivat uhrata neitsyen ja saada taas ikuisen nuoruudenkin siihen kaupanpäällisiksi.
No sehän oli kivasti tehty, hei, amerikan alkuperäismatami. Kuulostaa kyllä enemmän rangaistukselta meille muille kuin noille kahdelle. Tässä on melkein yhtä vähän järkeä kuin alkuperäisessä Lilith-tarussa – joten voimme todeta elokuvan mytologian todella tavoittavan oikean folkloren syvimmän olemuksen. Siskokset jäävät sitten toki elelemään niille sijoilleen ja vuosisatojen vieriessä kylän entiselle paikalle rakennetaan puisto johon leffan nimikin viittaa. Sisko asustelee siellä sitten hassu silmälappu naamallaan ja ikuisesti vanhalta kääkältä näyttäen.
Veljellä on kuitenkin ihan toinen meininki kun tämä iskee itselleen – ilmeisesti jonkinlaisia taikavoimia käyttäen koska muuten näiden kahden toiminnassa ei ole mitään järkeä – vaimon ja hankkii tämän kanssa tyttären. Tyttären nimeksi tulee Bondi, koska. Niin. Ei kuitenkaan James Bondi, niitä leffoja ei todellakaan kielletty. Äitiä esittää vieläpä itse Linnea Quigley, tuo B-elokuvien jumalatar tässä yhdessä ensimmäisistä rooleistaan ”introducing” -krediitillä varustettuna.
Quigley näyttelee heti muut esiintyjät suohon mutta ei valitettavasti ole leffassa kovin kauaa: hän päätyy tavoittelemaan vuoden äiti -palkintoa vihaamalla tytärtään koska miehellä ei ole enää aikaa hänelle kun pitäisi jotain kakaraakin mukamas hoitaa. Hän laukaisee uskomattoman ultimaatumin joko heittää tytär kadulle tai lähteä itse mutta isä päättääkin sitten viedä mulkkuilukirsikan kyrpäkakun päältä ottamalla omat jalkansa alleen. Bondi seuraa vanhempiensa esimerkkiä ja karkaa kotoa. Mikään tästä ei ole kovin oleellista mutta tyttärestä tulee elokuvan päähenkilö.
Heti kotoa lähdettyään Bondi päätyy lempikohtaukseeni joka on aivan täysin päätön eikä edes liity loppuelokuvaan mitenkään. Muijan poimii kyytiinsä ruosteenraiskaama pakettiauto jossa ei toki ole mitään epäillyttävää vaikka sen ovetkin ovat eri paria, tuulilasi halki ja takatila pehmustettu ääntä eristävällä materiaalilla. Autoa ajaa läjä nuorukaisia (joista yhtä esittää kuulemma itse ohjaaja) marisätkää poltellen. Ja kiinnihän sitä käydään väkisin nuoreen lihaan.
Tässä vaiheessa Bondi manifestoi taikavoiman #46 takalistostaan, eli telekinesian jolla alkaa vaikuttaa auton ohjaukseen. Onneksi hän ei käytä kyseistä kykyä koskaan myöhemmin elokuvassa vaikka sille ihan käyttöäkin olisi varmasti voinut keksiä. Paku ajaa sillan kaiteesta läpi, tippuu noin metrin ja räjähtää puolen Hiroshiman voimalla holtittomana bensaroihuna mikä mahtoi näkyä kuuhun asti ja varmasti imi noin puolet leffan piskuisesta budjetista.
No mutta mitenkäs se Bondi? Räjähtikö sekin nyt sitten? No ei, kun se on selittämättömästi materialisoitunut läheiseen pusikkoon itkeskelemään. Uusi magiakyky vai vain laiskaa elokuvantekoa? Kukin päättäköön itse.
Tyllerö toikkaroi tiensä sinne puistoon (minkä lähelle ei saisi mennä) ja löytää sieltä jonkun vanhan ranchin jota asuttaa, niin, se silmälappueukko sekä kaksi kaltaistaan hyljättyä nuorta: poika nimeltä Cowboy (…aivan…) sekä aivan järkyttävän typerästi kirjoitettu pikkuvesseli jonka performanssia olisi taas aivan hyödytön edes alkaa kuvailemaan. Riittänee jos kertoo lapsen käyttäytyvän juuri kuten ainoastaan aikuinen joka paitsi ei ole eläessään lasta nähnyt, ei muista omaa lapsuuttaan ja on lisäksi täydellinen idiootti, voi kirjoittaa.
Ja tässä vaiheessa tuskin yllättää ketään että kohti tuota uhrausyötähän tässä toki ollaan menossa. Tie sinne vain sattuu olemaan hyvin epämääräisesti hortoileva ja sinne tänne sivupolkuja raivaava. Välillä mussutetaan niitä suolia mikä on tietysti ihan mukavaa. Välillä myös tapahtuu jotakin sanoinkuvailemattoman typerää mikä on sekin tietysti ainakin jotakin. Kun sinne rituaaliin lopuksi päästään on se jo sellaista kummallisten ideoiden ja ihmeellisen ähläämisen riemusoittoa että korvissa helisee. Ikinuoret intiaanikannibaalit saavat myös uuden loven supervoimavyöhönsä: valkoiset laasersäteet mitä ne osaavat ampua silmistään. Pi-piu piu!
Teknisesti elokuva on lähes yhtä kokeileva kuin kerronnallisestikin. Joissain kohtauksissa, erityisesti sen tytön kummissa unisekvensseissä, on ihan hienoa visuaalista tyylittelyä ja kummallisen tunnelman luontia. Myös ne paljain käsin auki revityt vatsat näyttävät oikein mukavan aidoilta ja hienoilta – saman tempun toistaminen lukuisia kertoja tosin vähän syö kyseisen efektin tehoja. Jotkut kohtaukset on myös toteutettu kuvallisesti ihan hienosti, kuten yhden kuvan otos päähenkilötytön 16-vuotissynttäreiltä missä naapurihuoneesta kuuluva vanhempien riitely ajaa vieraat yksi kerrallaan tiehensä.
Sen sijaan jotkut kohtaukset ovat toisaalta lähestulkoon noloja kömpelyydessään ja erityisesti jälkiäänityksen tökeryys on harvoin ollut yhtä ilmiselvää. Ihan näyttävät suolenlipitykset on pilattu typerillä vanhenemis- / nuorenemishäivytyksillä joissa näyttelijöille vaihtuu harmaat tai tummemmat peruukit päähän. Pahiten mokaillaan kuitenkin yökohtaukset jotka ovat joko
a) kuvattu oikeasti yöllä mutta ilman järjellistä valaisua jolloin ne ovat pimeitä kuin se kuuluisa mörön takapuoliosasto
tai
b) kammottavan näköistä ja myöskin epäselvää day-for-night -perseilyä jota on suorastaan hirvittävä katsoa.
Lopussa koko touhu tosiaan karkaa tyystin lapasesta ja lopetus onkin jo sen verran messevä pannukakku että katsojalle jää väkisinkin monttu auki ja useita kysymyksiä pyörimään päähän.
Tällaisen tuotoksen arvuuttaminen on aina vähän hankalaa. Toisaalta kovasti tahtoisi kiittää siitä että jotakin näinkin omaperäistä ja totuttuja latuja kulkematonta ollaan menty yrittämään mutta toisaalta taas tietenkään jokainen kokeilu ei myöskään automaattisesti johda onnistumiseen. Joskus on ihan selkeitä syitä minkä takia tietyt jutut tavataan tehdä tietyllä tavalla. Sitten taas elokuvassa on ihan selkeää yritystä ja mielenkiintoisuutta eikä minulla ainakaan tylsää tullut muttei teoksen silkkaa sekametelisoppaa pysty aivan hämmentämättä nielemäänkään.
Annetaan nyt sitten keskivertoarvosana näin aluksi – kenties useammat katselukerrat auttavat hommaa lumpsahtamaan jommalle kummalle puolelle pätevämmin. Ainakin kerran kokemisen arvoisena tuotosta pidän joten otettakoon tämä nyt sitten edes varovaisena suosituksena joskaan ei kehuna.
Ja onhan siinä sentään se Quigley mikä nyt jo yksistään tekee mistä tahansa tuotoksesta ainakin sen kertakatselun arvoisen.
The Witch Who Came from the Sea (1976)
Ohjaus: Matt Cimber
Pääosissa: Millie Perkins, Lonny Chapman, Vanessa Brown
Genre: Draama
Matt Cimber on tuttu jo aiemmastakin Boksikatsauksesta, nimittäin tämän blaxploitaatio-lootan tuotoksesta The Black 6. Se ja Hundra – sekä tietysti Video Nastyjä seuraava kiinnostus – nostattivat odotukset kattoon yhdessä hienon julistekuvan kanssa. Ja eihän sellaisesta toki seuraa kuin holtiton romahtaminen. Viimeisenä niittinä se julistekaan edes liity mihinkään.
Mollyllä on elämä hitusen rempallaan. Hänen isänsä paitsi käytti häntä hyväkseen hänen lapsuudessaan ja sitten vielä otti ja lähti – oletettavasti mullan alle. Nyt alkoholisoitunut ja niin pillereihin kuin televisioonkin koukussa oleva lähiräkälän tarjoilija aivopesee siskonsa lapsia uskomaan isänsä olleenkin hieno seilori joka on kadonnut merelle mutta voi palata koska tahansa. Eukko uneksii jalkapallotähdistä ja televisiostaroista ja päätyy unissaan murhaamaan näitä – mutta ovatko sittenkään kyseessä silkat unet?
Elokuva on ihan silkkaa psykodraamaa vailla sen kummempia kauhuvivahteita. Itse asiassa siinä on yllättävän paljon samankaltaisuuksia juuri nyt ihmisiä puhuttavan Joker -elokuvan kanssa niin temaattisesti kuin ihan juonenkin kiemuroiden kannalta. Valitettavasti tässä kohtaa tuotos osuu jorpakkoon koska tuollaisen hahmon pään sisällä pyörivän hitaan mutta varman vajoamisen hulluuden suohon tulisi olla ehdottoman tiukasti ohjattu, käsikirjoitettu ja näytelty.
Ja eihän pääosan Millie Perkins mitenkään huonoa työtä tee ja kyllähän Matt Cimber osaa tarinan sitoa yhteen mutta tuollainen vanhan räkäleffaveijarin vähän silmät kiinni & sinnepäin -mentaliteetti ei yksinkertaisesti näin potentiaalisesti kornin ja tylsän materiaalin kanssa riitä. Vaikka toki tuotoksen luonnekin on paljon eksploitatiivisempi kuin kuitenkin massaviihteeksi tarkoitetun pellevigilanten ei tuotos ole tarpeeksi räikeä ja räiskyvä pelastaakseen itseään tälläkään saralla.
Lopulta elokuva muodostuu jokseenkin tympeäksi eteenpäin törttöilyksi missä ei ihan ihmeitä pääse tapahtumaan. Hahmot ovat jokseenkin mielenkiintoisia mutta jäävät etäiseksi juuri silloin kun niiden nahkoihin luikahtaminen olisi ensiarvoisen tärkeää.
Lisäksi laskettava on myös yksi minun oma ongelmani eli viihdeteoksen nimen liian kirjaimellisesti ottaminen. Minua aina vituttaa suunnattomasti ja osittain vastentahtoisestikin jos tuotoksen nimi on, no en minä tiedä, vaikka Savages – ja sitten jonkin sortin barbaarivillien hyökkäyksen sijaan se kertoo jonkun tylsien pilviveikkojen ja Meksikon huumekartellin välisestä kohtaamisesta. Symboliikka on ihan hyvä juttu ja perusteltuakin, enkä tiedä johtuuko se jonkinlaisesta lapsekkaasta tarpeesta nähdä asioita enemmän fantastisten ja genreorientoituneiden kuvioiden valossa mutta en kerta kaikkiaan mahda tälle mitään. Te lupasitte minulle noidan joka nousee merestä. Ja missä se noita on? No ei missään – paitsi metaforisella tasolla. Tämä on toki ihan perusteltua mutta silti lopulta lohdutonta. Minä halusin hitusen magiaa ja mustia riittejä iltapäivääni, perkele.
Sen sijaan filmi on kyllä ihan kiinnostava läpileikkaus 70-luvun jälkipuoliskon kulttuurista niin asusteiden, lavastuksen kuin ihmisten suhtautumisenkin suhteen. Hollywoodin seksibileet ovat leffassa tapetilla ja vaikkei noihin ihan tällaiselta elokuvalta odotettavalla innolla sukelletakaan muodostaa ihmisten lunki tapa ottaa murhatutkimusta suorittavat poliisit vastaan munasillaan poreammeessa kahden, kolmen alastoman naisen syleilyssä ihan kiintoisan ikkunan oman aikansa mielenmaisemaan.
Toinen vastaava elementti on tatuointikulttuuri: Molly näki isällään tatuoinnin tämän molestaation yhteydessä ja päätyy sitten hankkimaan myös itselleen samanlaisen. Suhtautuminen kehonsa koristeluun on toki tässä vaiheessa vielä ns. kunnon ihmisillä suhteettoman negatiivinen ja Mollykin, jos sanoihinsa on uskomista, yrittää myöhemmin tultuaan katumapäälle viillellä kuviota itsestään partaterällä irti. Ja on muuten helvetin ruma leima! Mutta kai se tuo teknologiakin on taiteenlajin osalta vähän kehittynyt 40+ vuoden aikana.
Mjoo. Eli ihan en saanut nyt kyllä irti sitä mitä halusin. Ei tämäkään nyt mitenkään läpeensä kamala elokuva ollut mutta kohtuuttoman löysä ja lopulta päämäärätönkin. Harmillisesti huonoin Matt Cimberin elokuva jonka olen tähän mennessä nähnyt.
Niin, ja millä helvetin perusteella tämä edes siellä Video Nasty -listalla oli? Tiedän toki että sillekin puritaani-idioottien bännikokoelmalle päätyi vähän kaikki mahdollinen suurin piirtein Ti-Ti Nallen seikkailuja myöten mutta Jeesus Kristus – saman ajan Doctor Whossakin oli enemmän näkyvää väkivaltaa. Ehkä nyt verta lensi vähän enemmän mutta sekin maailman noloiten kuvanrajan ulkopuolelta jollekin seinälle tai johonkin. Seksiä elikkäs suomeksi alastomuuksia sentään jonkun verran esiintyy mutta eipä se elokuva juuri niilläkään retostele. Ehkä pelkkä julistekuva riitti – joka on muuten kuulemma pöllitty jostakin vanhasta Vampirella-sarjakuvan numerosta.
No, jotenkinhan niitä elokuvia kai täytyy markkinoidakin.
Evilspeak (1981)
Ohjaus: Eric Weston
Pääosissa: Clint Howard, Don Stark, R. G. Armstrong
Genre: Scifikauhu
No nyt! Viimeiseksi oli taas säästelty messevyyksiä kun saamme tuotoksen joka yhdistää kahta rakastamaani asiaa: okkultismihäröilyä ja 80-luvun tietoteknologiaunelmointia. Sen päälle kun lisää hyvän tunnelmanluonnin, jännän tarinankuljetuksen, kummallisten oppilaitosten sisällä tapahtuvan kasvutarinoinnin, ajoittain ilmaantuvan verellä lotrastelun sekä pääosaan nuoren Clint Howardin on kuin joku olisi lukenut salaisimmat toivomukseni ja leiponut ne todeksi.
Hra. Howard on toki tuttu jokaiselle vähänkin b-elokuvia katsoneelle: ovatpa kyseessä sitten Roger Cormanin Grand Theft Auto ja Rock’n’Roll High School tai joku Uwe Bollin sekoilu männävuosilta, mitä suurimmalla todennäköisyydellä Howard on siellä ja aina aika pitkälti tuotoksen parasta osastoa. Harvoin hänkään on kuitekaan ollut näin loistava kuin jopa GhostBustersin Harold Ramisin mieleen tuovana, leppoisan löperönä tumpelona jota ei juuri arvosteta hänen kadettikoulussaan johtuen hänen töpeksimisestään koulun jalkapallojoukkueen peleissä (mitkä ovat taas tietenkin niin elintärkeitä ettei toista). Ainut missä poika on hyvä on tietokone, tuo 80-luvun mystinen graalin malja jolla on mahdollisuus saavuttaa mitä hyvänsä!
Luulitte että elävän ja hengittävän naisen luominen tietokoneella oli kova homma Weird Sciencessä: no Howardpa sattuukin löytämään mustakantisen ja pentagrammilla koristellun loitsuopuksen joka on kuulunut elokuvan prologissa tavattavalle saatananpalvojalle historian hämäristä. Tuo kirja valitettavasti hukkuu mutta ei ennenkuin Howard on ehtinyt syöttää sen tiedot maagiseen Apple II:nsa jonka kautta itse Vanha Vihtahousu alkaa kommunikoimaan viattoman velikullan kanssa – ja vaatimaan uhria!
Se varsinainen opus päätyy koulun rehtorin (tai mikä lie eversti se nyt sitten sotilasakatemiassa onkaan) uhkealle sihteerikölle joka ei tajua sen oikeaa voimaa vaan saa mm. lähikarsinan siat villiintymään mystillisesti – verisin seurauksin.
Gorea ei leffassa ole mitenkään pitkin poikin mutta aina kun on se selkeästi ajaa oikeaa, juonellista tarkoitusta ja on vieläpä erityisen hienosti toteutettua. Hienoutta löytyy myös elokuvan juonirakenteesta jossa varsin hyvin saadaan kuvattua Howardin naivi viattomuus joka sitten turmeltuu ympäristön kamaluuden takia: milloin ovat isot pojat kiusaamassa, milloin hönkii esikunta niskaan. Koulun kellarin ikävä pulsutalonmieskin aiheuttaa ongelmia. Kun lopussa sitten Lucifeeroksen sormenojennuksiin tartutaan ja homma lävähtää lapasesta se todellakin tekee niin ja kunnolla – ja ai että se oli upeaa seurattavaa!
Leffa on myös mitä parhaiten tehty ja mukavan visuaalinen kokemus. Paljon kaikenlaisia hauskoja ja ennenkaikkea nokkelia, kuvallisia kikkoja oli tarjolla. Ja erityisesti ne riivatun tyhmyyskoneen näkymät voisivat olla kuin mistä tahansa Carpenter Brut.:in tai vastaavan musiikkivideosta neonhehkuisine pikselipentarammeineen ja välkkyvästi animoituine alassurinristeineen.
Evilspeak oli vain yksinkertaisesti loistavaa, juustoista hupia. Jälleen kerran kyllä täytyy nostaa kissa pöydälle ja kysyä oliko tämäkin nyt ihan oikeasti video nasty -listalle sopiva elokuva (nyt edes teeskennellessä että moisessa toiminnassa mitään järkeä oli alun pitäenkään): aikamoinen älykääpiö saa nimittäin olla jos tämänkään stoorin miltään kannalta liian vakavasti ottaa. Verta nyt toki on, juu; mutta kyllä tästä mielestäni niin selkeästi paistaa sellainen riemumielinen hassuttelu ja älyttömän idean hyödyntäminen (epä)loogiseen päätepisteeseensä saakka.
Elokuvaa olikin jo ennen täyskieltoa leikattu minuuttitolkulla ja näillä kohtaa kuvanlaatu tässä versiossa sitten putoaa melko täydellisestä kohtuu käppäiseen pitkin elokuvaa. Eivätkä todellakaan edes olleet (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) mitään splätterikohtia vaan mitä lie perus horinoita tai tyyliin sanan ”Saatana” mainitseminen liian vakavailmeiseen sävyyn tms. Tästä ilmeneekin, ihan kuin lisätodistusaineistoa olisi tarvittu, kuinka paljon mukavampi kaveri se jopa tämänkaltaisten leffojen jatkuvasti selkään puukotteleva kepposperkele on verrattuna ihan oikean maailman sensorimielisiin taidefasisteihin.
Kuten odottaa sopii, Anchor Bayn tuotokset ovat kaikki mitä parhaimmalla kuvanlaadulla (no, ehkä vähän tuhnuista The Witch Who Came from the Seata lukuunottamatta) ja oikeaoppisen anamorfisella 16:9 -kuvalla varustettuja. Vielä hienompaa on se, että koska levyt on varmaankin tarkoitettu myös yksittäisjulkaisuihin niistä löytyy myös kaikkea pientä ja kevyttä oheismateriaalia. Contaminationissa oli pari lyhyttä dokkaria ja jopa kommenttiraita oli äänitetty Don’t Go Near the Parkin hämäryyttä valottamaan. Tenebre-levykään ei siis varmastikaan osoittaudu turhaksi: palannen sen bonusvalikon pariin saatuani lopultakin sen Argento-kokoelman katselun alle.
Varsinaisena lisälohkaisuna kuitenkin ihan kokonainen kuudes levy joka piti sisällään toisen puoliskon dokumentista Ban the Sadist Videos, eli kyseessä siis syväluotaus koko tähän Video Nasty -touhuun. Harkitsin jo liittääkö senkin omaksi elokuvakseen muiden joukkoon mutta en niin kuitenkaan tehnyt juurikin koska kyseessä on kuitenkin vain n. 45 minuutin osio jostakin (ainakin) kaksiosaisesta dokkarista. Arvosanaa lootalle se ei siis nosta mutta sen arvoa ylimalkaansa toki jos vain kyseinen aihepiiri kiinnostaa – ja kyllä se mielestäni kummallinen ja mielenkiintoinen tapahtuma länsimaisen taiteen lähihistoriassa kaikin puolin on. Dokumentti oli varsin laadukas ja kaikennäköisiä aikakauden asiaan liitoksissa olleita ihmisiä oltiin saatu kärrättyä kameran eteen avaamaan tuntojaan.
Itse lootakin on mitä nätein: yksinkertainen mutta tyylikäs, avautuva pahvipaketti jossa kunkin elokuvan juliste sen levyn alla. Takakannessa lyhyet selitykset kustakin teoksesta. Mitä muuta sitä kaipaisi?
No, ennenkuin kehutaan liikoja niin mennäänpä niihin pisteytyksiin:
Tenebre: 9/10
Evilspeak: 8/10
Contamination: 7/10
Don’t Go Near the Park: 5/10
The Witch Who Came from the Sea: 4/10
Ja taas vertauksen vuoksi ne edelliset koohkailut paremmasta huonompaan -järjestyksessä:
Rogues Gallery: 7,4/10
Great Comedy Movies: 7/10
Martial Arts Movies: 7/10
Big Drama Movies: 6,25/10
Stallone & Schwarzenegger: 6/10
Blaxploitation -The Big Payback!: 5,333/10
Horror Collection 2: 5,333/10
Thriller Collection 1: 5,333/10
Best of Action Vol. 2: 5,25/10
Children’s Films Collection: 5,25/10
Grindhouse Collection: 5/10
Action Movies: 4,75/10
Toinen nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4,75/10
Thrillers: 4,5/10
Fright Night: 4,4/10
Dead Time Stories: 4,3/10
Scifi Collection: 4,2/10
The Best of Dark Label: 4/10
Nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4/10
Kauhun Täyskäsi: 3,8/10
Psychological Thriller Movies: 3,75
3 Film – 3ple Movies: 3,667/10
5 Horror Movies on Two Discs: 3,4
Serial Killer Collection: 2,4/10
Tämänkertainen kokoelmamme sai keskiarvokseen 6,6 eli kohoaa näin pullataikinan tavoin eteen- ja sivuillepäin vyöryvän artikkelisarjamme neljänneksi ensimmäiseksi. Eli vaikkei kilpailu ihan reilu ehkä ollutkaan hyvä tietää että näinkin tiukkaa kilpailua kuitenkin esiintyy. Huipulla tuulee ja heikot sortuu elon tiellä.
Elokuvathan ne tietenkin tärkeintä ovat ja niiden suoma viihde- ja taidearvo, olipa lähde sitten mikä tahansa. Joka tapauksessa Box of the Banned 2 on varsin hyvä läjä ja vaikka siinäkin heikkoutensa on, koen sen ehdottomasti aikoinaan maksaneeni rahan arvoiseksi. Koe sinäkin jos vastaan tulee etkä juuri näitä kyseisiä teoksia jo satu omistamaan.
PahviPalliBlogi 
25 thoughts on “Boksikatsaus #24: Box of the Banned 2”