Ja takaisin perusasioiden äärelle. Halpoja ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä pääsääntöisesti sylttyä sisältäviä DVD-settejä läpilutraamalla kronologisessa järjestyksessään minä tämän blogin aika pitkälti aikoinani aloitin joten jo on aikakin ottaa taas tällainen megahirviö työn alle.
Nyt ei kuitenkaan ole kyseessä mikään se normaalein kirppariläpyskä (vaikka sieltähän toki tämäkin aikoinaan ostettu on) vaan kokonaiset, ennätykselliset 12 kappaletta scifin genressä kulkevaa teelmystä on meillä nyt tarjolla. Tarjoavana puolena mystinen Hollywood DVD -taho, johon olen aiemmin tutustunut Godfrey Hon ”leikkaa & liimaa” -ninjatyperyyksien levyjulkaisijana.
Siinä missä Godfreyn maastopukuiset ja avuliaalla ”ninja” -tekstillä varustettuihin bandanoihin sonnustautuneet ninjat ovat esiintyneet ihan normaaleissa yhden levyn pakkauksissa, tässä meillä on kuusi kappaletta kaksipuoleisia levyjä (tuota kätevintä kaikista formaateista) kolmeen kahden levyn koteloon sullottuna – eli siis periaatteessa kolme BelleVue -tuuttausta yhden hinnalla. Nämä sitten puolestaan on tyrkätty vielä yhdistävään pahvikuoreen minkä kansi on skannattu ylle.
Itse teoksista minulla ei ole mitään käsitystä sillä pakkauksista ei selviä muuta kuin pienenpienet julistekuvat ynnä kahden rivin mittaiset juonisynopsikset, joita en niitäkään ole vaivautunut lukemaan. Toivon kuitenkin saavani ennemmin 60-90 -lukujen unohtunutta halpailua kuin Asylumin, Syfy Channelin ja vastaavien aneemista tietokonekohellusta. Tältä kyllä ainakin osa kansikuvista tuntuu vaikuttavankin joten toivossa on hyvä elää.
Koska leffoja on näin paljon saattaa pituus jälleen holahtaa, eli eipä löpistä enempää vaan syöksytään sekaan!
The Final Countdown (1980)
Ohjaus: Don Taylor
Pääosissa: Martin Sheen, Kirk Douglas, Katherine Ross
Genre: Historiallinen arkifantasiaseikkailu
Tidu tiiduu. Tidu tittu duu. Tidu tiiduu. Tidu tittun-dittun duu, tidu duu, tidu tii-duu-tii-duu-pii-puu-duu. Tilulilulii.
Te kaikki ajattelitte samaa kuitenkin.
Ensimmäinen pätkä on kuin isku menneisyydestä: aloitamme hävittäjälentsikoiden huikeanjännittävästä (hoooh hoijjakkaa) maailmasta vähän kuin muinaisessa Boksikatsaus #5:ssa. Martin Sheenin esittämä tarkistusveikko saapuu lentotukialukselle tutkaamaan laivaston toimintaa Pentagonille kirjoittamaansa raporttia varten. Elokuva on tehty ilmeisesti hyvinkin pienellä rahalla mutta hyvin pian käy selväksi, että sillä on ollut täysi laivaston tuki puolellaan: sen verran paljon militaaripornoa on saatu jo ensi minuuteille mahtumaan.
Tieteiskuvitelma – joskin juuri mitään tekoa minkään tieteen kanssa sillä ei edes yritä olla – astuu kuvioon mukaan siinä vaiheessa kun omituinen aikavääristymä ilmestyy tyhjästä ja siirtää koko paatin miehistöineen ja varustuksineen kaikkineen 40-luvulle, suoraan kivasti Pearl Harborin hyökkäyksen aattoon.
Kapteeni (roolissa legendaarinen Kirk Douglas) ottaa pragmaattisen asenteen toimia parhaansa mukaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan mutta Sheen tahtoo väen vängällä muuttaa historian kulun mieleisekseen. Aluksella on kuitenkin myös sotilashistorioitsija (koska totta kai siellä on) joka puolestaan on sitä mieltä, ettei mennyttä saa mennä vääntelemään.
Tälle viimeiselle kannalle sitten lopulta näytään päätyvän eli esim. Pearl Harboria ei missään tapauksessa saa varoittaa tulevasta hyökkäyksestä jottei historian kulku muutu. Ilmeisesti sitä eivät kuitenkaan muuta jo tämä holtiton sotalaiva paikassa jossa sen ei kuuluisi olla, saatikka japanilaisten kamikaze-lentäjien alas ampuminen ja näiden tosielämän uhrien pelastaminen.
Lopussa valmistaudutaan jo ilmisotaan kun nykyajan asevoimat asettautuvat puolustuskannalle tulevaa hyökyaaltoa vastaan. Juuri kun jännitys on tiivistymässä sama trollface-aikasiirtymä palaa jälleen ja palauttaa sankarimme lähtöhetkeensä. Aha. Eli se oli sitten siinä.
The Final Countdownissa on paljon kivoja ajatuksia, mutta millekään niistä ei varsinaisesti oikein tehdä mitään. Lopulta elokuva on yhtä abortti kuin sen päähenkilöiden viimeinen tehtäväkin: jos nyt oikeasti lähdette sinne menneisyyteen nykyajan aseilla riehumaan niin lähtekää sitten! Tehkää se homma älkääkä nyt herran jumala heilutelko sitä porkkanaa katsojan edessä valheellisesti tällä tavoin. Lopulta mikään ei johda oikein mihinkään eikä koko seikkailulla ollut edes mitään väliä. Sen aikaportin logiikkakaan ei ikinä edes vihjaile itsestään.
Varmastikin mainitulla budjetilla on tekemistä tämän asian kanssa: kas kun mielettömästä laivasto- ja hävittäjämälläyksestä huolimatta juuri mihinkään muuhun sitä rahaa ei näemmä sitten ole liiennytkään ja Pearl Harbor itse sekä japanilaisten laivasto esiintyvät ainoastaan stock footagen muodossa. Vähän pahahan se siinä on sitten mitään mellevää ilmataistelua lähteä koreografioimaan. Kaiken nostattelun jälkeen tunnelma on silti vähän kuin jos pornografisessa videoteoksessa aina päätähtien vapauduttua lopultakin vaatteistaan kuvaruutuun lävähtäisi sen koko laveudelta Päivi Räsäsen naamataulu.
Lopulta kyseessä olikin ilmeisesti lähinnä laivaston oma propagandistinen joukkojenvärväystempaus jossa sillä juonella tai yleensä pointilla ollut niinkään väliä. Kumpa on niitä komeita lentovehkeitä kuvissa ja paljon. Ja jotain vähän seikkailun tapaista tapahtuvinaan. Äärimmäisen lepsu kirjoitus kaikkine yleisöstä sympatiapisteitä heristämään tarkoitettuine söpöilykoirineen kaikkineen vain vahvistaa tätä mielikuvaa.
Mielenkiintoiseksi leffan tekee se, että yksi suurista, henkilökohtaisista idoleistani Lloyd Kaufman paitsi heittää leffassa pienen roolin, on myöskin järjestellyt sen kuvauksia kuten näihin aikoihin muutenkin Hollywoodissa puuhaili. Ja olihan se nyt hienoa nähdä Lloyd-setä nuorena miehenä ihan kunnon puheroolissa.
Creator (1985)
Ohjaus: Ivan Passer
Pääosissa: Vincent Spano, Peter O’Toole, Virginia Madsen
Genre: Scifi draamakomedia
Ja heti toisena elokuva katsoja puolestaan pudotetaan tutuilta kevytseikkailun vesiltä suoraan sinne altaan syvään päätyyn. Mikäs helvetin elokuva se tämäkin taas oli olevinaan? Kaikennäköistä sitä kuvitteli tästä boksista löytävänsä mutta ei kai nyt sentään ihan mitään tämän kaltaista.
Itse Peter O’Toole on hassun velmu biologian tohtori yliopistolla. Hän ei piittaa laitoksen säännöistä ja yrittää herättää rakastamansa vaimon uudestaan henkiin tämän soluista – luonnollisesti jossain helvetin vesimaljassa työpöydällään. Jokaisen kohtauksensa varastava ja peruspremissinsä geneerisyydestä huolimatta elokuvan monitahoisin roolihahmo, David Ogden Stiersin näyttelemä ilkeä proffa sitten puolestaan koettaa tätä käräyttää ja saada potkittua pois opinahjonsa hienoa mainetta pilaamasta.
Päähenkilönä on ns. normaali tyyppi joka tulee vahingossa kusetettua O’Toolen apulaiseksi. Hänen harrastuksiinsa kuuluu hassujen robottien rakentaminen vanerista ja mikrokuvuista jotka hän jostakin syystä ohjelmoi vittuilemaan itselleen ja kommentoimaan mm. naismenestyksensä vähäisyyttä. O’Toolen apulaiseksi pääseminen ei aiheuta minkäänlaista skismaa tyyppien välille sillä tämä tarjoaa arvon protagonistillemme tien päästä treffailemaan tyttöä johon on ensi silmäyksellä ihastunut; tämä puolestaan on hyvin samaistuttavaa sillä kyseistä tyttöä esittää Virginia Madsen.
Elokuva alkaa värikylläisenä, iloisen Twins-henkisen taustamusisoinnin sävyttämänä, koko perheen komediana mutta hyvin pian kuvioon tulevat mukaan varsin suorasukaiset seksipuheet ynnä filosofinen pohdinta elämämme luonteesta. Ja Jumalan peräaukosta. O’Toole löytää jostain vaimovainaalleen muniaan luovuttamaan taipuvaisen 19-vuotiaan nymfomaanin joka puolestaan tahtoo tehdä tästä iän kaiken vanhasta proffasta itselleen aviomiehen. Jostain… syystä…
Spoiler alert: lopussa he menevät naimisiin ja muija ilmoittaa tulleensa raskaaksi. Ehkä O’Toole vaan onkin Amerikan Danny?
Näiden kahden touhussa ei ollut mitään järkeä missään vaiheessa mutta toisaalta se oli hyvinkin kiehtovaa. Kuten hyvin monet muutkin asiat elokuvassa. Päähenkilön ja Madsenin rakkaussuhde sitä vastoin on toteutettu oikeinkin lämminhenkisen onnistuneesti ja kivasti.
Lopussa sitten vaan käy niin että Madsen saa jonkun kohtauksen ja ajautuu koomaan jossa vaiheessa elokuva muuttuu viimeiseksi kolmanneksekseen ”vedetäänkö siltä töpseli vai ei” -draamailuksi. Tämä osio on leffan turhin, paitsi ennalta-arvattava (no, varoittamatonta ilmestymistään lukuunottamatta) myöskin varsin eloton ja kaikin puolin huonoin kohta.
Pyllystä oli myös kummallinen jeesustelu mitä filmi viljelee lähes yhtä mittaa: O’Toole puhuu jatkuvasti jumalasta ja raamatullisista tarkoituksista joka tuntuu olevan kummallisesti ristiriidassa tämän koko muun persoonan kanssa. Tiedä sitten kuinka paljon käsikirjoittaja Jeremy Levenin, jonka omaan kirjaan teos pohjautuu, maailmankuva on vaikuttanut näihin juttuihin. Toki ei voi myöskään olla huomaamatta leffan nimen kaksoismerkitystä tässä mielessä.
Komediana Creator on epätasainen: jotkut kohdat ovat oikeasti hauskoja ja hyvin luotuja kun taas toiset töksähtelevät ihan mitenkä sattuu. Lisäksi elokuva on aivan liian pitkä omaksi parhaakseen ja sitä loppuosiota olisi voinut ainakin tiivistää merkittävästi. Lopulta tohtorin hahmokaari on kaikista mielenkiintoisin osittaisessa hämmentävyydessäänkin.
Mutta että perkele: harvassa jeesusteluelokuvassa kuitenkaan harhautetaan vastapuolen pelaajia näyttämällä tissejä kesken amerikkalaisen jalkapallo-ottelun joten kyllä kiitos, paljon mielummin tämä kuin moni muu vastaava. Eikä voi toki aliarvioida näin suurta yllättävyyttäkään: aina kun arveli tietävänsä mihin pätkä on menossa se vetääkin maton alta tarjoamalla silmille jotain uutta mielipuolista.
Mitään kunnon scifiähän tämä ei toki missään määrin ole teknisistä elementeistään – kuten se kloonaushomma ja vanerirobotti – huolimatta. Tai sitten Rocky IV on scifiä myös. Mutta tulipahan nyt nähtyä sitten tämäkin kiitos arvon lootikkomme.
Sleepstalker (1995)
Ohjaus: Turi Meyer
Pääosissa: Jay Underwood, Michael Harris, Kathryn Morris
Genre: Arkifantasia kauhu
Yliluonnollinen, rumasti kärsineen näköinen slashermurhaaja jahtaa nuoria aikuisia tappaen näitä omintakeisin, öisiin pelkoihin liittyvin keinoin? Ei, en minäkään ole koskaan aiemmin tällaisesta premissistä kuullut. Ihan uusi idea!
No joo, no. Ei tuo nyt ihan noin lähellä A Nightmare on Elm Streetiä ole kuin miltä sain sen tuossa ovelasti kuulostamaan. Ja vaikka olisikin, matkintahan on tunnetusti vain eräs imartelun muodoista. Etenkin jos matkittavilta asioilta on jopa jossain määrin opittu jotain.
Pahiksemme on tällainen hämyveikko sarjamurhaaja taiteilijanimellä Sandman joka tappaa lapsiperheitä hönkien samalla kehtolauluja ja muita uniloruja. Teon jälkeen hän jättää käyntikortikseen kourallisen hiekkaa noroteltuna itse kunkin ruumiin simmuille. Päähenkilömme pelastuu perheensä kohtalolta koska arvon Nukku-Matti jää kiinni juuri sopivasti ennen M.O:nsa loppuunviemistä sillä kertaa.
17 vuotta myöhemmin ja päähäiskä on kasvanut nuoreksi journalistin plantuksi joka näyttää Jari Salmelta hassu peruukki päässä mutta pukeutuu kuin Han Solo. Hän ja hänen valokuvaajaystävättärensä yrittävät saada vuosisadan haastattelua jostain jengipomosta samalla kun naikkonen yrittää myös parittaa protagonistiamme kämppäkaverilleen.
Samaan aikaan Hietamies joutuu kaasukammioon mutta kah; mikäpä pahan tappaisi. Saatanallista voodoota käyttävä, pahan voimia palvova sokea pastori herättää veijarimme henkiin demonisemmassa muodossaan jossa hän voi mm. liikkua tuulen vieminä hiekanjyväsinä ja materialisoitua niistä kuin T-1000 konsanaan. Ja ei kun aiempaa hirmutekoa täydentämään!
Leffassa on tunnelmaa kuin pussillisessa gialloja mikä on oikein mukavaa. Yllättävän hyvin – ja taas vertaan alkuperäiseen Elm Streetiin – ollaan tavoitettu jotain hyvin vaikeasti määriteltävää, pimeyteen ynnä muuhun sellaiseen liittyvää karmivuutta ihan vaan hyvällä kuvauksella ja toimivalla juonenkuljetuksella. Budjetti on ollut pieni mikä näkyy lähinnä muutamassa kökössä efektissä mutta noin muuten visuaalisuus toimii ja rytmitys on hyppysissä.
Missä leffa sitten astuu ikävästi harhaan on se, että slasheriksi se on melkoisen kiltti ja verivapaa. Enpä muista yhtäkään kunnon veriefektiä koko pätkästä ja se on kyllä varsin ikävää; olkoonkin että pääpaino on siellä fiilistelyn puolella. Kyllä nyt muutama mukavan verinen murha olisi saanut mukaan mahtua muusta rietastelusta nyt puhumattakaan. Myös hahmojen vähäisyys pakostikin tarkoittaa ruumismäärän pienuutta.
Hahmoista puheenollen, ovat kirjoitetut oikein hyvin ja järjellä mutta etenkään tämä ns. nuorempi polvi ei oikein tahdo pysyä rooliensa tasolla. Eritoten jo mainittu päähenkilömme on melkoinen yli-ilmehtijä ja överiksi vetäjä. Ystävätärtään esittävä neitonen selviytyy paljon paremmin.
Sivurooleista sitten löytyy luotettavampaa väkeä kuten genrenaama Ken Foree ja kaikkialla muuallakin latinalaisamerikkalaista kovanaamaa esittävä Peter Vasquez. Myös Sandman itse on ihan mukavan kylmäävä, hiljainen ilmestys.
Musiikki tarjoaa pienen pettymyksen. Elokuvan score toimii ihan kelvollisesti noissa hämyilykohtauksissa mutta loppupuolella ei osata tarjoilla adrenaliinia ihan siihen malliin kuin olisi kannattanut. Juuri jotain John Carpenterin terrorin sydänkäyrää olisi kipeästi kaivattu siellä.
Sleepstalker on ihan pätevä kauhupätkä joka olisi vaan saanut myös vähän panostaa tuohon veripuoleen ja muuhun mukavaan. Kauhufantasiana se kuitenkin toimii ja pitää mukanaan varsin kiitettävästi, muutamasta myönnetyn höpöisestä kohdastaan huolimatta. Sen sarjakuvamainen tyyli kuitenkin antaa melko paljon näistäkin anteeksi.
Niin, ja tuota: mitään; toistan mitään tekoahan tällä ei ole minkään sortin sciece fictionin kanssa. Ei ollut edes robottia eikä aikahyppelyä. Eli hienoa nähdä kuinka raavimme genremme tynnyrinpohjia jo näin kolmannessa leffassa tätä boksia.
Plughead Rewired: Circuitry Man II (1995)
Ohjaus: Robert & Steven Lovy
Pääosissa: Jim Metzler, Vernon Wells, Deborah Shelton
Genre: Scifi toimintaseikkailu
Pyssyjen heiluttelua aavikolla? Kummia asuja ja tyyppejä joiden naamoihin on liimailtu tietokoneen osia? Savukoneella täyteentupruteltuja teollisuushalleja joissa erinäistä elektroniikkarihkamaa? Sivuosissa genrenäyttelijöitä joiden nimiä voi hyötykäyttää markkinoinnissa? Jep, nyt päästiin asian ytimeen.
Paitsi että tämä leffa on ihan oikeasti sitä scifiä sitten, se on juurikin sitä samankaltaista halpaa mielikuvituksen lentoa a la Rising Storm ja Cyborg 3: The Recycler joita tältä boksilta lähinnä odotin ja toivoinkin löytäväni.
Toisin kuin monen tulevan jatko-osan kanssa tosin, nyt pakettiimme ei kuulu alkuperäistä Cirucuitry Maniä josta en luonnollisesti ole koskaan kuullutkaan – saati että olisin nähnyt. Tämä hitusen haittaa elokuvan seuraamista aluksi kun aika paljon asioita selkeästi periytyy tästä ensimmäisestä osasta ja niiden selvillä pitäminen kaiken yleisen maailmanrakentelun kanssa menee melko monimutkaiseksi.
Mutta tässäpä ne pää-älyttömyydet nyt sitten. Tuo nimen Plughead on armon vihollisemme, jonkin sortin teknovelho tai vastaava joka tahtoo valloittaa maailman (niinkuin nyt tapoihin kuuluu). Roolissa itse Vernon Wells eli Commandon Bennett ja meno on sen mukaista. Tämän vastentahtoista kätyriä puolestaan tulkitsee Tracy Lords jota ei selkeästi hävetä jutella miehelle, jonka naamasta törröttää tietokonejohtoja.
Plugheadia pysäyttämään haetaan sitten tuo otsikon toinen osapuoli, pahiksemme aikoinaan kloonialtaassa kasvattama veikkonen josta on sittemmin tullut mielisairaalan itsemurhavahdissa viruva, masennuksesta kärsivä runopoikaluddiitti. Pois pehmustetusta huoneesta pakottaa pojaksi kasvatettu FBI-agentti (Nemesiksestäkin tuttu Deborah Shelton) jolla on herkkä liipasinsormi eikä aikaa ”Roomeon” pelleilyyn.
Samaan aikaan Brasilamerikan vankileiriltä pakenee kaksi vankia – tämä onnistuu, koska kaksi kolmesta vartijasta olivat keskittyneet paneskeluun vakiensiirtoauton perälavalla. Heillä on jotain tekemistä jonkin asian kanssa ja he muodostavat elokuvan ns. koomisen kevennyksen.
Toista heistä näyttelee se läski, kalju äijä joka esittää jokapaikassa – mm. Barb Wiressa ja Dark Manissä – tyhmää hönöäijää. Tässä hän on mykkä ja omaa rakastetun lemmikkikiven. Ihan oikeasti. Näillä kahdella miesvangilla on myös ehkä veitsellä leikattavin seksuaalinen magnetismi sitten Mulderin ja Scullyn.
Näitä puolestaan lähtee jäljittämään kaksi töhöpoliisia jotka joutuvat lahjomaan oman autovarikkonsa työntekijän toisen heistä kengillä saadakseen kulkupelin. Tätä sitten ohjaistetaan käyttäen tietokoneen näppäimistöä ja pöytälampun jaloilla edestakaisin hötläten. Tämä parivaljakko ei missään vaiheessa vaikuta mihinkään sillä edes lopputaisteluun he eivät ennätä ajoissa. Eräässä vaiheessa he kääntyvät väärään suuntaan ja päätyvät Afrikkaan vaikka lähtivät siis Pohjois-Amerikasta (!).
Elokuvan maailma on täynnä mainioita, puolihulluja yksityiskohtia. Tulevaisuuden teknoreiveissä musiikki ja vinhat visuaalit plugataan suoraan johdolla tyyppien selkäytimiin jottei ohikulkijoiden tarvitse häiriintyä. Aavikosta on saasteen (tai jonkun) takia tullut vetistä suota joten siellä liikkuakseen tarvitsee paitsi hengittää välillä pullotettua happea (tai popsia jotain kummia, kurkun näköisiä hedelmiä) ja käyttää hiekkakenkiä. Eli siis lumikenkiä näin meidän vuoden 2020 ihmisten kielellä. Ja ne jalassa ei tietenkään näytä ollenkaan pöhköltä hiihtäessään ympäri Death Valleytä.
Ehkä omana henkilökohtaisena suosikkinani kuitenkin poliisien tyylitaju katsoa epäiltyjen vangitsemisvalokuvia ViewMaster -kiekkolaitteilla.
Leffassa on juuri sopivanlainen mielisairas meininki missä jotain tarpeeksi pöhköä ja veret seisauttavan typerää heitetään naamalle sopivin väliajoin. Halpuus näkyy kaikessa mutta ei huonolla tavalla sillä vaivaa on selkeästi nähty ja homma pysyy lennokkaana – no, okei, viimeisellä kolmanneksella notkahdellaan hitusen siellä täällä mutta ei ikinä tuhottoman pitkäksi aikaa. Pahis mm. voitetaan kirjaimellisesti rakkaudella – ihan oikeasti.
Kaiken lisäksi päähenkilöiden – eli siis sen Piirilevymiehen ja Deborah Sheltonin – kemiat ovat todella kunnossa ja tyypit myös näyttelevät todella, todella hyvin. Paljon paremmin kuin mitä tällaisessa leffassa olisi missään määrin oleellista. Etenkin hienoa on kuinka parivaljakon dramaattisin kohtaus tapahtuu Deborahin ollessa käärittynä läpinäkyviin muovinkappaleisiin naamaansa myöten. Myös tyyppien välttämätön bylsintäkohtaus on muistettu ottaa mukaan, soveliaasti keskelle kuivinta erämaata tätä varten ilmestyneessä kaislikossa.
En voi kieltää olleeni äärimmäisen viihdytetty. Näin suuren ideoiden hirmumyrskyn ja tunteiden vuoristoradan parissa pisteet nousevat välttämättömästi varsin korkeiksi. Nyt kun näkisi joskus vielä sen ykkösosankin…
Crocodile (2000)
Ohjaus: Tobe Hooper
Pääosissa: Mark McLachlan, Caitlin Martin, Chris Solari
Genre: Kauhu
Ja taas se scifi lipsuu… lipsuu ja katoaa rämeen suoveteen. No, eihän siinä kun mikäs tietysti sinällään tappajaeläinelokuvissa jos ne toimivat; ja niitä näkyisikin jostain kumman syystä olevan tarjolla koko tämä keskimmäinen quoadridologia. Niin. Scifi-boksissa. Höm. Hum. Noh. Ei kai siinä, eteenpäin.
Muutenhan tämä sitten olikin sitä osastoa jota en välttämättä olisi toivonut näkeväni eli 2000-luvun vaihteen halvinta mahdollista suoraan-videolle -digikuvausroskaa. Yllättävää sinänsä on se, että ohjaajana on häärinyt itse Tobe Hooper, tuo mies mitä vinkeimpien (ja ajoittain karmaisevimpien) visioiden takaa.
Aika kauas ollaan kyllä The Texas Chainsaw Massacren rososisilta sävyiltä vajottu kun tätä nollanaamojen tepastelua ja jostain purukumimainoksesta peräisin olevalta näyttävää CGI-krokotiilia katselee. Tai edes Eaten Alivesta, jossa samainen ohjaaja jo aiemmin temmelsi jättimäisten sahalaitahammasliskojen kanssa paljon repäisevämmin lopputuloksin.
Toki, Texas Chainsaw Massacre Part II:han tämä enemmän vertautuukin mitä tulee sen hyvin sarjakuvamaiseen luonteeseen ja överiksi vedettyihin hahmoihin. Valitettavasti se ei voi mitenkään kilpailla tuon goreklassikon veriurheilun, tuotantoarvojen tai muistettavien roolisuoritusten kanssa.
Mutta eipä toisaalta kyseessä ole mikään maailman paskinkaan kaltaisensa jenkkihalpailu. Siinä on omat kestämisensä, mutta joissakin asioissa Hooperin mielikuvitus ja tyylitaju sentään pelastavat edes jotakin. Mies on selkeästi eniten elementissään saadessaan yllättää ja räväyttää, ja tästä mainiona esimerkkinä on nimikkomörön riehuminen totaalisesti paskaksi menevässä kyläkaupassa elokuvan loppupuolella.
Siitä puheenollen, vaikka lisko näyttäytyy tuossa tietokoneistetussa muodossaan etenkin loppupuolella jolloin sitä saa ”ihastella” jatkuvasti räväköissä kokokuvissa, hillitymmällä alkupuolella suurimman osan ajasta meillä on ihan pätevä praktimonsteri. Se vaan ei sitten ilmeisesti ole ihan kaikkeen tarvittavaan pystynyt.
Muuten tuo alkupuoli onkin sitten sitä ankeinta aikaa kun pitää seurata harmaan pökäleartistilauman turhaa draamasirkusta ynnä pakonomaista biletysylitulkintaa puoli ikuisuutta. Etenkin näiden nerojen känninäyttely on jo sellaista kotivideomatskua ettei toista.
Sentään kuvauksessa on jotain järkeä; jotain hyötyä siis vuosikymmenten kokemuksesta vaikka budjetti ja todennäköisesti elokuvanteon intohimo makaisivatkin pohjamudissaan. Valaisu on myös aivan täysin pätevää eikä kuvakerronnasta sinällään ole kummempaa valittamista. Joitain Hooperille tyypillisiä, äärikahjoja redneck-hahmojakin päästään elokuvan mittaan tapaamaan mikä kävi ihan piristyksestä. Ihan loppuun oli pari todella typerää aivopieruakin muistettu jättää.
Ei missään määrin kummoinen pätkä mutta on sitä niin paljon kauheampaakin kamaa tullut nähtyä ettei juuri jaksa valittaa. Katsoihan tuon.
Crocodile 2: Death Swamp (2002)
Ja kah, vanhoja tuttuja. Tämä jatko-osatörttöily on arvosteltu jo kauan, kauan sitten peräti ihkaensimmäisessä Boksikatsauksessa ikinä. Silloin en tiennyt sen olevan jatko-osa katsomishetkellä, nyt taas en tiennyt sen olevan tässä boksissa saati samaa sarjaa edellisen teelmyksen kanssa.
Paljon on toki vettä virrannut tuon ensimmäisen boksisukelluksen jälkeen, eikä ilmeisesti ”sopivaa mielentilaa” tämän uusimiselle ole tullut lupailuista huolimatta, joten ihan kivahan tuo oli uusiksi katsoa. Pakostakin huomasin myös siinä esiintyvän saman praktikrokotiilin kuin alkuperäisessä Crocodilessa ollut kylpylelu, joskin valitettavasti (tai onneksi riippuen siitä kuinka paljon tökeröstä tietokoneanimaatiosta saa huvitusta) paljon vähemmässä mittakaavassa.
Enpä toki käy elokuvaa varsinaisesti uudestaan arvostelemaan sillä mielipiteeni ovat pysyneet jokseenkin samoina – olkoonkin että arvosanassa nyt saattaa ehkä olla piste liikaa. Mutta jätetään sekin nyt kumminkin ennalleen jatkuvuuden tähden.
Shark Attack (1999)
Ohjaus: Bob Misiorowski
Pääosissa: Casper van Dien, Jennifer McShane, Ernie Hudson
Genre: Seikkailu
Jättikrokotiilit vaihtuvat sitten aggressiivisiin haikaloihin joita tosin tuskin edes esiintyy tässä peruslatusia lykkivässä seikkailuntapaisessa muuta kuin sivujuonteena. Televisiolle tämä on tehty ja sen kyllä huomaa.
Starship Troopersin ohella oletettavasti jossain muuallakin joskus ollut Casper van Dien esittää tällaista haiden tutkijaa joka matkaa entisen sussunsa kanssa mestoille, joissa tämän oppi-isän ovat tappaneet kyseiset vonkaleet. Matkan varrella alkaa paljastua hämähähommia ja vilunkipeliä ja lopussa lähinnä juostaan pyssyjä karkuun – mahdollisimman löysästi ja aneemisesti, totta kai.
Pätkä on teknisesti ihan jees. Kuvaus toimii ja näyttelijätkin osaavat kautta linjan näytellä. Feikkihai on vakuuttavampi kuin feikkikrokotiili ja niitä oikeitakin elikoita esiintyy – tosin todennäköisesti vain arkistokuvan muodossa.
Tämä ei valitettavasti estä tuotosta olemasta t-y-l-s-ä isolla T:llä. Hahmot eivät kiinnosta pätkääkään ja elokuvan ns. juoni vielä vähän vähemmän. Niin loppuratkaisu kuin tätä edeltävä tvistikin ovat ehkä tyhjänpäiväisimpiä ja ennalta-arvattavampia sitten Jeesuksen päivien. Pääparivaljakon loputon ”yhyy, et tule mukaan, yhyy; siellä on hirmu vaarallista”, ”yhyy, tulenpas, yhyy, teen kuten haluan” -draamailu kiinnostaa kanssa kuin toissavuotiset sääennustukset.
Turha oli, ynnä hajuton ja mauton. Ärsyttävässä paskuudessaankin Corocodilen hahmokatras jäi sentään mieleen. Tämän elokuvan unohdin jo ennenkuin se edes loppui.
Shark Attack 2 (2000)
Ohjaus: David Worth
Pääosissa: Thorsten Kaye, Nikita Ager, Dan Metcalfe
Genre: Thrilleri
No oliko pakko. Oliko Shark Attack todella niin hyvä leffa että vaatimalla vaati jatko-osan? Toki tällä jatkiksella ei taas totuttuun tyyliin ole mitään tekemistä alkuperäisen kanssa mutta oliko tuon tv-pökäleen nimikään nyt niin kultaa arvokkaampi että sillä tarvitsi lähteä ratsastamaan?
Juu, hait ovat täällä taas eikä kukaan oppinut ekalta kerralta mitään – kummallakaan puolella kameraa. Nyt johonkin lämpimään vesilandiaan kyhäillään uutta huipputeknistä vesipuistoa nimeltä Water World. Kevin Costner räpiköi varmaankin yhdessä näyttelyaltaassa jossain kameralta piilossa.
Paikan megakusipäinen pomo tahtoo sitten myös valkohain puistoaan sulostuttamaan ja patistaa meribiologinsa tällaista jahtaamaan. Päähenkilöksemme osoittautuva, elävä pierugeneraattori löytää silmäpuolen yksilön joka sattuu kuulumaan johonkin mammuttimaisen megailkeään lahkoon niitä isoja valkoisia – ja joka on myös juuri surmannut elokuvamme naispääosan sisaren.
Vähemmän yllättävästi hai karkaa ja sitä sitten yritetään jahtailla ennenkuin se ehtii kylän surffikisoja kiusaamaan. Niitä ei tietenkään voi perua koska joku muukin on nähnyt Jawsin joskus. Tästä pakollisesta, ihmisten täyttämällä rannalla tapahtuvasta haihyökkäyksestä ei edes viitsitä yrittää ottaa mitään irti kuten ei mistään muustakaan asiasta.
Näyttelijät ovat perseestä, juoni kulkee tuttuja latuja – ja sen vertaaminen esim. vuoden 2010 Piranhaan joka noudatti melkeinpä tasan samoja tarinapilareita – on kuin vertaisi kaksijalkaista aasia ravihevoseen. Kumihain ja arkistokuvan lisäksi saamme tällä kertaa nauttia myös ”hienoista” tietokonehaista ynnä muusta typerästä. Puisevan pääparivaljakon lemmiskelyhetki uima-altaassa ei sekään ihan vedä vertoja Showgirlsin vastaavalle.
No, yksi ihan hauska hahmo leffassa on: kusipäänä aloittava mutta sitten kelkkaansa kääntävä Steve Irwing -satiiri; tv-ohjelman austraalialainen hurjapääjuontaja jonka paikalliset alun perin kysyvät karannutta eväkästä jallittamaan. Tällä jätkällä oli elokuvaan sopiva sekoiluasenne ihan kohdallaan ja toi edes vähäsen rempseää elämää tähän muuten niin pylleään mitättömyyteen.
Kohtuullisen mitäänsanomattomasti ollaan taas kadottu ulapalle. Jos nyt seuraavaksi saisi edes puolikusisen ok-elokuvan – ellei nyt sitten peräti kerrankin jotain ihan scifiäkin sisältävää, tässä kun scifi-boksi kuitenkin kyseessä on.
Octopus (2000)
Ohjaus: John Eyres
Pääosissa: Jay Harrington, Carolyn Lowery, David Beecroft
Genre: Arkifantasia Katastrofitrilleri
Elikkoteemaisilla elokuvilla jatketaan. Tuskin pystyn kuvittelemaan mihin oltaisiinkaan päädytty jos tässä boksissa olisi esim. 15 elokuvaa. Koalas (2000) olisi varmasti ollut yhtä hieno ja tärkeä teos kuin nämäkin jos olisi olemassa. Ja kuka tietää vaikka olisikin.
Samoin jatkamme milleniumin aamunkoin digiroskan parissa vaikka pahviläpykkeen pikkuruinen julistekuva vaikutti niin mukavan perinnetietoiselta että olisi voinut kuvitella muuta. Tai ehkä se oli vain harras toiveuni.
Tästä huolimatta tämä elokuva alkaa niin hyvin. Meillä on läjä ei-ihan-jokapäiväisiä ideoita jotka törmäävät jännittävällä ja mahdollisuuksia tarjoavalla tavalla.
Pätkä alkaa Kuuban ohjuskriisin aikana kun salainen neuvostosukellusvene roudaa salaista ydinjätettä salaisesti salaisella reitillään mutta joutuu amerikkalaisten ampumaksi. Myrkyt lipsahtavat mereen mikä sitten oikeuttaa nimikkoeliömme jättimäiseksi kasvamisen – ja myös teoksen kuulumisen edes miten kuten tieteisfiktion kaanoniin. Kusinen tekosyyhän tuo toki on, mutta aika paljon enemmän kuin edellisellä neljällä teelmyksellä.
Pääosassa ei ole terävä meribiologi tai juhlimaan pyrkivä teini vaan oikein CIA:n agentti – tosin perin kenttätaidoton sellainen. Hän sattuu jäämään eloon ja saamaan kiinni ulkomaan konsulaatin mummeliksi pukeutuneena terroripommittaneen, törkeästi ylinäyttelevän kahelin ja saa sitten kiitokseksi erikoistehtävän roudata tämä pois maasta kansainväliseen oikeudenkäyntiin.
Kiireen ja kaukaisen lokaation takia tehtävään annetaan sukellusvene joka sattuu olemaan lähistöllä. Tätä kaptenoi sellainen vähän harkintakyvyttömän oloinen kaveri miehistöineen, johon kuuluu myös hyvinkin söpö meribiologi (koska aina täytyy olla sellainen edes jossain) jolla on mielettömän isot silmät.
Tuo alkupuoli oli ihan validia elokuvantekoa. Hahmojen tökeryys ei ollut vielä iskenyt naamalle ja Asylumin ym. tuotoksista tämän erotti paitsi kompetenssi kameran takana myös se, että tarpeellisiin asioihin on jopa käytetty selkeästi rahaakin – jopa enemmän kuin mitä on löytynyt tuotantotoimiston sohvatyynyjen välistä.
Valitettavasti heti kun premissit on premistelty kaikki moiset kehusanat voi saman tien unohtaa koska siinä vaiheessa se Asylum -vaihde vedetään tasan tarkkaan päälle. Koko homma muuttuu juuri siksi mitä nekin aina ovat eli paskaakin paskempien efektikuvien ristileikkaamiseksi siihen, kun esiintyjät näyttelevät horjahtamista sukellusvenesetissään kameramiehen tärisyttäessä kameraa. Ruutuja tuijotellaan lähikuvissa ja mutistaan joutavia.
Se terroristi siellä sukellusveneessä pääsee tottakai ennemmin tai myöhemmin irti mutta edes tästä mahdollisuudesta lisäjännäilyyn ei oteta mitään irti. No, paitsi lisää holtitonta ylinäyttelyä arvon pahiksen puolelta. Päähenkilön hahmokaarella ja tämän skismalla kapteenin kanssa ei myöskään tehdä helvettiäkään. Ihan lopuksi päädytään jollekin risteilijällekin sekoilemaan ja tässä vaiheessa se viimeinenkin järjen hiven menetetään.
Erityisen hieno oli hetki, jossa kavereilla on pommi joka räjähtää kuuden minuutin kuluttua. Tyypit ensin lätisevät joutavia pitäen kirjaimellista tikittävää kelloa sylissään yli puoleen väliin tätä aikataulua kunnes joku heistä keksii että kannattaisi ehkä pitää kiirettä. Jäljelle jääneessä kolmessa minuutissa päähenkilömme ehtii paitsi suudella naispääosaa kahdesti (!), myös kulkea valtavan risteilyaluksen toiseen päähän, hypätä sukellusveneeseen ja ajaa sillä perse tietää kuinka kauas kohtaamaan arvon polygonimonsuamme.
Aivan uskomaton pyllähdys oli tämäkin teelmys. Näiden boksin eläinpätkien takana oleva Nu Image vaikuttaa varsinaiselta voittajien lafkalta. Tuskin maltan odottaa jäljellä olevia kolmea elokuvaa joista ensimmäinen on, tuttuun tyyliin, tämän typeryyden jatko-osa.
Octopus 2: River of Fear (2001)
Ohjaus: Yossi Wein
Pääosissa: Michael Reilly Burke, Meredith Morton, Fredric Lehne
Genre: Seikkailu
Blöäääärggghhh no niin juu.
Mahtava Lonkerohirmun Toinen Tuleminen alkaa jo niin päin vittua leikatulla kohtauksella että oikeasti hirvittää. Mihin minä olen pääni oikein työntänyt?
No, itse asiassa pätkässä oli jälleen joihinkin asioihin ihan jopa panostettukin; tällä kertaa siihen, että hahmoista oltiin yritetty edes vähän tehdä eläväisiä ja sen normaalin surffikisojen häiritsemisen sijaan tapahtumaympäristö vaihdettu itse Isoksi Omenaksi. Se kalmarikölli nimittäin pesii nyt East Riverissä ja on NYPD:n sukellusosastosta kiinni se pysäyttää. Tämä mahdollistaa kaikki mahdolliset poliisikliseet viimeistä viikkoaan työn parissa viettävästä vanhemmasta parista nuoren, uuden kurkon villeihin teorioihin joihin kukaan muu ei usko. ”Get off this fucking case! You are a loose cannon” ja mitä näitä nyt sitten on.
Ympäristönvaihdos jopa piristää vaikka onhan tuo Nykkikin nyt toki nähty. Sukelluskohtauksiin on myös vaivauduttu panostamaan mikä on ihan kiva, samoin mustekkala esiintyy nyt myös osittain praktimuodossa oikein lonkeroin ja jopa valtavine kitoine jotka voivat nielaista tyypin. Viu viu vau vau! Ihka oikeaa panostamista, herran jumala!
Valitettavasti se CGI-versio sitten onkin koko paketin tähän mennessä tökeröin ja persein eikä sitä pysty edes ilman laseja uskomaan minään muuna kuin osana Dire Straitsin Money For Nothing -musiikkivideota. Lisäksi arkistomateriaalilla juhlitaan, mm. eräs sama kalakuva esiintyy tässä kuin jossakin lootan aiemmassakin filmissä ja muutenkin seesteisestä kirkkaudestaan tuttu East River vaikuttaa perin trooppiselta paikalta tässä filmissä. Muutama efektikuvakin on varastettu suoraan tuosta ekasta leffasta – ja yksi käytetty jopa useamman kerran!
Hieno käänne oli sekin kun päähenkilömme saavat tuossa mainitussa alkukohtauksessa kadonneiden turistien jutun käsiinsä, he päättävät heti mennä juttelemaan erään tuntemansa pultsarin kanssa ja kiristämään tältä tietoja. Koska Tuttu Pultsari + X = Hän Taatusti Näki Mitä Juuri Tällä Laiturilla Tapahtui Juuri Tällä Hetkellä Kun Katoaminen Tapahtui varmasti käy yhtälönä järkeen jollakin muuttujalla. Eihän tuo New York nyt toki mikään iso paikka ole tai mitään. Ja tämäkin arvaus toki osuu oikeaan.
Lisäksi pätkä sisältää hupaisan mummohahmon, joka on kuin suoraan Troman leffasta vaikka on tässä olevinaan ihan vakavalla naamalla. Ja eiväthän nämä hötkylät ikinä osaa edes lopettaa näitä elokuviaan kunnolla. Kuinka hankalaa se voi olla? Oletteko ikinä edes nähneet elokuvaa? Haloo?
No joo. Nillityksestä huolimatta edes jotakuinka hyväksyttävä näyttely ja kirjoitus pitävät tämän edes jossakin määrin siedettävän sisäpuolella mutta ei tätä taas kehua paljoa voi. Etenkin kun klippi päättää viimeiseksi vartikseen muuttua joksikin ihme katastrofipelatuselokuvaksi mikä tällä budjetilla on melkoisen pelottava prospekti.
What a bunch of plonkers, niin kuin britit varmaan sanoisivat.
Spiders (2000)
Ohjaus: Gary Jones
Pääosissa: Lana Parrilla, Mark Totty, Mark Phelan
Genre: Scifi kauhuseikkailu
Juuri kun toivo oli lipumassa viho viimeisen kerran sormien välistä, saatiinkin ruudulle jotain melkein hyväksyttävää. Toki, Nu Imagen zoologistisella kökköilylinjalla jatketaan edelleen mutta tämäpä onkin sen yhden ainoan hyvän eli Crocodile 2:n ohjaajan toinen tuotos – ja siinä missä tuo oli silkkaa kalkkunapotaskaa, tämä onnistuu jopa luomaan vähän tunnelmaa ja omaamaan muutaman tehokkaankin hetken. Olkoonkin ettei niin tahallista kuin tahatontakaan hölmöilyhuumoria toki unohdeta.
Päämuija parin kaverinsa kanssa kirjoittavat yliopiston sanomalehdelle. Nainen uskoo kiivaasti avaruusolentoihin ja olisi mielellään tällaisia salaliittoja lukijoilleen perkaamassa. Tilaisuus vähän sinnepäin tuleekin kun NASA suorittaa salaista koetta yhdistää hämähäkkien ja avaruusmuukalaisten DNA:ta – ja tämä siis totta kai toteutetaan maata kiertävällä radalla, sukkulan kyydissä! Kyseinen kyyti putoaa maahan ja lehtitrio sattuu olemaan paikalla.
Mutanttihämppikset sitten ovatkin toki vähäsen ikävämpää sorttia kuin perus lukki: ne lisääntyvät suvuttomasti munimalla muniaan elävien isäntien sisään, ruiskuttelevat seittiä minkä vipeltämiseltään kerkeävät ja kasvavat tarvittaessa hillittömän kokoisiksi. Näitä elikoita sitten joudutaan pakenemaan kusipäisen sotilasyksikön bunkkerissa, minne vahingossa onnistutaan joutumaan.
Betonipitoisten industriaalitilojen kuvaamisessa on paha epäonnistua jos omaa vähänkään älyä valaisemisen ja kamerankäytön suhteen ja yleensä on kyseisenlaisia tiloja käytettävissään – ja tässä niitä on totisesti näyttänyt piisanneen. Ei mikään ihme että niin moni klassinen 80-luvun pätkäkin aina sijoittui johonkin maanalaiseen laboratoriokompleksiin tai ydinsodan pelossa rakennettuun subterraanilinnoitukseen.
Mikä tärkeintä, ohjaaja vaikuttaa kyllin fiksulta pysymään niin paljon praktiefekteissä kuin ikinä mahdollista. Mitä, ettäkö siellä on ihan oikeaa vaivaa käytetty johonkin? Ei kai nyt sentään! Toki aneeminen ATK-kuvasto lisääntyy loppua kohden mutta edes silloin ei unohdeta heittää mukaan maukkaita pienoismalli- ja animatroniikkamöhköilyjä aina kun mahdollista, vaikka elikon koko tarinassa kasvaakin. Vasta ihan lopussa mennään normaaliin spedeilyyn kuvaston suhteen ja silloin yleisön sympatia on jo aika pitkälti voitettu.
Tämän lisäksi meitä hellitään myös pienoismallisukkulalla joka alussa rysähtää maahan sekä monilla maukkaan groteskeilla maskeerauksilla ynnä feikkiruumiilla kun hämähäkki on jättänyt jälkensä. Ainoastaan veriefektejä olisi voinut olla vielä muutama mukava mukana. Boksin edetessä kerääntyneestä Nu Image -maneerien bingosta voi kuitenkin kruksia ainoastaan arkistomateriaalin käytön, kun alussa näemme kasettitolkulla NASA:n vanhaa VHS-aineistoa erinäköisten sukkuloittensa lähtölaukauksista ynnä muista sen sellaisista vaiheista.
Hahmot ajavat asiansa joten kuten joskin vähän sellaista Independence Day -tyyppistä alimman mahdollisen nimittäjän kamaahan se toki on. Vähäsen pani ärsyttämään myös että kun tällä päämuijalla on selkeästi tässä leffassa se tärkein kasvun paikka ynnä hahmokaari toteutettavana, ilmestyy jostain viime hetkillä joku omatunnon kasvattanut hallituksen agentti hääsimään ympäriinsä ja viemään spottivalon itselleen. Loppua nämä elokuvat eivät vieläkään millään järjellisellä tavalla osaa – miten se voikin olla noin hankalaa?
Joka tapauksessa, Spiders oli pieni, positiivinen yllätys. Eihän se nyt varsinaisesti ”hyvä” elokuva ollut mutta varsin kivuton ja siinä oli ihan oikeastikin siistejä ja hyviä juttuja. Toivottavasti lootan viimeinen teos ei nyt sitten pudota liian kovaa takaisin maan pinnalle…
Spiders II: Breeding Ground (2001)
Ohjaus: Sam Firstenberg
Pääosissa: Stephanie Niznik, Greg Comer, Daniel Quinn
Genre: Ihan vaan kulahtanut hömppä
No joo eipä. Suoraan parhaasta paskimpaan. Toisen kahdeksanjalkaiskuvan ohjaaja, Sam Firstenberg, on tehnyt urallaan kaikkea oikeasti kovaa kuten Avenging Forcen, American Ninjan ja Cyborg Copin mutta sitä on mahdoton uskoa tuijotellessaan ruudulle avautuvaa ilmavaivaa. Ja miten voi olla mahdollista että kaikki nämä Nu Image -tuuttaukset on tehty neljän vuoden sisällä toisistaan? Mikä ihmeen hittitehtailu siellä on ollut menossa? Eihän tuo ole voinut olla kannattavaa niin millään markkinoilla…
Elokuvan alussa näytetään mahtava kidnappausoperaatio merellä minkä uhreiksi joutuvat paljon rempseämmän ja eläväisemmän oloinen ryhmä hahmoja kuin ne kaksi ämpäripersettä jotka sitten paljastuvat päähenkilöiksemme. Kyseiset vatulat tupeksivat tiensä myrskyyn joka on luotettavasti toteutettu päin helvettiä – jopa sade on puolessa kuvista lisätty jälkikäteen jollain mahtavalla After Effects -plugarilla. Ei pyhä suffeli sentään.
Nutilaat pelastaa vanhaan rahtialukseen Kapteeni Sulava jolla sitten saattaakin olla jonkinlaisia koiruuksia takataskussaan Silent Bob -kätyrinsä ja erityisesti laivalla pyörivän, ilmiselvän hullun tohtorin (roolissa myös ihan oikeitakin rooleja urallaan tehnyt Richard Moll) kanssa. Sitten jumitetaan paikallaan, rakennetaan uskomattoman oleellista kolmiodraamaa pariskunnan ja kapteenin välille ja pimitetään niitä perkeleen hämppyjä viimeiseen asti.
Arvon tekijät ovat oikeasti uskoneet tässä mysteerin voimaan: mitähän kummaa siellä laivalla voisi olla tekeillä? Ettei vaan ehkä niitä otsikossakin, perkele, saati sitten ensimmäisessä elokuvassa establisoituja araknideja? Kyllä on jännitystä täynnä katsojan elämä tämän ikuisen alkupuoliskon aikana.
Ihan oikeitakin mysteereitä elokuva sen sijaan tarjoilee. Kuten: miksi niitä jotenkin ihmis-DNA:han yhdisteltäessään parannuskeinon kaikkiin sairauksiin (?) tarjoavia jättiläismutanttihämähäkkejä siellä keskellä merta on tarpeen viljellä, jonkun helvetin ruostepaatin sisällä? Ja eikö uhreja kyseisiin kokeisiin ole mitään parempaa keinoa saada kuin hyökkäämällä pelastusveneellä kommandopipot päässä sattumanvaraisesti vastaan ajelehtivien ääliöiden jahteihin, toivoen että myrsky peittää rikoksen jäljet?
Hämähäkit ovat loputtoman, tuhoisan vahvoja mutta sitten sellaisen pysäyttää pystyyn nostettu, noin puolen kilon ruokalapöytä minuuteiksi kerrallaan. Miksi? Sen kerran kun teillä on hieno praktihämis kohtauksessanne, ja ihan oikea liekinheitin, miksi silti liekit kyseiseen elikkoon tarvitsi liittää supervakuuttavasti jälkikäteen? Miksi lisänimenä on Breeding Ground vaikka nimenomaan olemme koko leffan ajan merellä? Ja ennenkaikkea: miksi kaikki on aina ennemmin tai myöhemmin juuri näin kamalaa?
Päähenkilöiden aneemisuutta ei voi korostaa kylliksi. Etenkin se mies käyttäytyy alusta saakka kuin juuri kaikista rasittavin äpärä joka yltyy keskellä S-Marketin kassajonoa täyteen ostoksia viskelevään huutoraivoon sen vuoksi ettei kassaneiti huoli hänen bonuskorttiaan väärän ketjun liikkeessä. Miksi juuri tällaiset, maailman raivostuttavimmat kusilumput ovat aina elokuvissa oikeassa kun ne eivät koskaan oikeassa elämässä ole? Nainen sentään yrittää mutta tämänkin Milla Jovovich -nötinä alkaa hyvin nopeasti ärsyttää ja paljon.
Tylsä, turha, alimietitty, pitkä… adjektiiveja on monta ja ne kumuloituvat lisääntyessään. Tämä oli yksinkertaisesti huono elokuva. Eihän noissa muissakaan Nu Imagen filmeissä nyt juhliminen käynyt mutta sentään niissä kaikissa oli edes jotain yritystä ja panostusta edes jonkun asian suhteen. Tämä on vähän kuin kutsuisit huomion sukuhäissä itseesi näyttääksesi koko juhlaväelle tempun jota housuihin kusemiseksi kutsutaan.
Ei hyvä.
Laadusta nyt sen verran, että en ole tainnut tuota kaksipuoleisuuslevytemppua parjata tällä palstalla tarpeeksi. Se on meinaan perseestä. Kas kun itse en tykkää jättää sormenjälkiä tai muutakaan töhkää levyjen katselupuolelle, ja nyt niitä puolia on sen yhden lisäksi vielä se toinenkin jota varoa holtittomasti. Ja minä olen toivoton mämmisormi. Ja vihaan itseäni. Ja maailmaa.
Toisekseen, The Final Countdown ja Creator olivat iljettävällä, ei-anamorfisella laajakuvalla varustettuja mikä nostattaa niskakarvani myöskin. Toki kiva ettei olla typerästi pan & scannailtu sitä kuvaa rujosti eri muotoiseksi kuin oli tarkoitus mutta olisi sitten taas sen muinaisen typeryysmallin sijaan voinut hoitaa senkin homman kunnolla loppuun asti: näyttää se laajakuva ihan laajassa kuvassa, niin uskomattomalta kuin moinen edistysten edistys varmasti kuulostaakin.
Eräs hieno aksentti julkaisijoiden sammumattomasta yrittelijäisyydestä ja viitseellisyydestä on myös se, että kun Spiders-levyllä oli kyseisen leffan tuikitärkeä traileri bonuksena, oli tämä klipsu tämmätty samalle aikajanalle itse elokuvan kanssa jolloin katsoessasi sen leffan DVD vain skippaa kyseisen chapter pointin. Näin ollen soittimen kello siis alkaa sieltä jostain kahden minuutin kieppeiltä kun leffaa on mennyt kokonaiset 0 sekuntia.
Mutta ne pisteet:
Plughead Rewired -Circuitry Man II: 8/10
Crocodile 2 -Death Swamp: 7/10
Sleepstalker: 7/10
Creator: 6/10
Spiders: 6/10
Crocodile: 5/10
The Final Countdown: 4/10
Octopus: 4/10
Octopus 2: 4/10
Shark Attack: 4/10
Shark Attack: 3/10
Spiders II -Breeding Ground: 2/10
Ja kun vertaamme sitä aiempiin artikkeleihin:
Rogues Gallery: 7,4/10
Great Comedy Movies: 7/10
Martial Arts Movies: 7/10
Box of the Banned 2: 6,6/10
Big Drama Movies: 6,25/10
Stallone & Schwarzenegger: 6/10
Blaxploitation -The Big Payback!: 5,333/10
Horror Collection 2: 5,333/10
Thriller Collection 1: 5,333/10
Best of Action Vol. 2: 5,25/10
Children’s Films Collection: 5,25/10
Grindhouse Collection: 5/10
Action Movies: 4,75/10
Toinen nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4,75/10
Action & Sci-fi Movies: 4,5/10
Thrillers: 4,5/10
Thriller Films Collection: 4,5/10
Fright Night: 4,4/10
Dead Time Stories: 4,3/10
Scifi Collection: 4,2/10
The Best of Dark Label: 4/10
Nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4/10
Kauhun Täyskäsi: 3,8/10
Psychological Thriller Movies: 3,75
3 Film – 3ple Movies: 3,667/10
5 Horror Movies on Two Discs: 3,4
Serial Killer Collection: 2,4/10
…kipuaa uljas lootikkomme yllättävänkin ylös, aina tasoihin muinaisen Grindhouse Collectionin kanssa saaden keskiarvokseen tasan vitosen.
Toki jos olisimme pitäytyneet niissä ihan oikeissa scifileffoissa ja jättäneet jännät eläinsekoilut sun muun kuona-aineen sivuun, olisivat pisteet nousseet entisestään. Tässäkin olisi riittänyt oikeastaan se ihan eka neljän leffan kokoelma, etenkin jos Crocodile 2:n nyt jo sattui omistamaan. Ainoastaan ekaa Spidersia olisi näin tullut ikävä.
Eipä siinä, Circuitry Man II:sta suosittelen kuitenkin aukottomasti ja tahdonpa jonain päivänä löytää tuosta sen ensimmäisenkin osan.
PahviPalliBlogi 
Fix-galleriasta tarkistin, että Circuitry Man (siis se ykkösosa, vuojelta-90) on kaseioitu, kassailtu Suomessa ja suomeksi nimellä Laina-aivot. Vhs:n takakannen ylistyksen ensimmäinen monimutkainen- ja puolinen lause jo betonoi tämänkin löytämistä, katsomista odottavien elokuvien aateliin: ”Toimintakomedia parhaaseen Mad Max- tyyliin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Hyvä tietää! Kyllä tuo pitää yrittää käsiinsä saada muodossa tai toisessa.
TykkääTykkää