Aika potkaista vuosi 2023 myös sattumanvaraisten useamman tuotoksen levykokoelmien kannalta käyntiin. Toivottavasti näitä – ja miksei vaikka pari muutakin blogiartikkelia – saisi pari enemmän rustattua kuin viime vuonna.
Jälleen ollaan mystillisen DVD-Danmark.dk:n maailmassa eli oletettavasti tv-leffoja ja mitä lie suoraan videolle -touhuja lienee luvassa. Tarjonta vaikuttaa kansikuvien perusteella perin kuivalta mutta ainahan sitä voi yllättyä. Ja onhan ensimmäisessä itseäni ihan kiinnostavaa historian siipien havinaa tulkitsettavana.
Sen pidemmittä jorinoitta siirrytään siis itse tuotosten maailmaan.
Anastasia: The Mystery of Anna (1986)
Jaksoja: 2
Showrunner: Marvin J. Chomsky
Pääosissa: Amy Irving, Jan Niklas, Rex Harrison
Genre: Historiallinen draama
Dancing bears, painted wings. Vuoden 1997 DreamWorks -piirretty Anastasia on yksi kasvuikäni rakkaimpia animaatioita jonka lumoavan musikaalisuuden sekä hieman normaalia modernimman satuelämyksellisyyden pariin tuppaan palaamaan edelleenkin aika ajoin. Olen toki aina tiennyt että vaikka tuo kaunis piirroselokuva korkeintaan hyvin haperosti oikeaa historiaa muistuttaa, on oikeastikin ollut näitä itseään tsaariperheen massamurhalta säästyneiksi prinsessoiksi väittäneitä naikkosia ja näiden tarinoitahan on sitten filmailtu jo 50-luvulta saakka. Yhtäkään en ole aiemmin niistä nähnyt joten siinäpä varmaan suurin syy juuri tähän settiin tarttumiseen.
Stoorin lähtökohdat ovatkin siis kutakuinkin samat animaation kanssa. Meillä on kovaa elämää viettänyt neitonen joka on menettänyt suureksi osaksi muistinsa mutta aina sen palaillessa tuntuu antavan aihetta ymmärtää olevansa salavihkaa pelastunut hallitsijaperheen kuopus. Grigori Rasputinia ei tällä kertaa nähdä mikä ihan loogista onkin – olihan hän köllötellyt haudassaan jo hyvän aikaa tarinan käynnistymisen aikaan. Myöskään sen suurempaa seikkailullisuutta, sympaattisia huijarikokelaita eikä – jostakin syystä – edes puhuvia albiinolepakoita ole tarjolla. Suurin jännite nousee väitetyn Anastasian kertomusten osoittautumisesta suuntaan tai toiseen totuusarvoltaan mikä on sinällään ihan mielenkiintoista – mutta koska totuus ei ihan oikeastikaan ollut vielä minisarjan valmistumisen aikaan tiedossa eihän tuosta nyt oikein uskalleta sanoa juuta eikä jaata.
Niin, minisarjan. Tämä tuli itselleni täytenä yllätyksenä kun näissä on aiemmin ollut vain yksittäisiä leffoja ja sellaisena tämäkin tuntui lähtevän käyntiin. Vähän ihmettelin kun melkeinpä leijonanosa Anastasian tarinasta on pyhitetty mielisairaalalle jossa tämä virui, mutta ihan vakuuttavasti tunnuttiin etenevän kohti neidon tapaamista sukunsa edustajien kanssa. Jos nämä olisivat ottaneet hänet hyväksyvästi vastaan, jutulla olisi ollut toimiva loppu siltä seisomalta. Sen sijaan nämä päätyvät mulkoilemaan häntä epäluuloisesti josta kuva jäädytetään ja ruutuun isketään ”To be Continued” -teksi. Järkytys oli melkoinen kun ei siellä valikossakaan mitään jaksonvalitsimia ollut. Antoiko ne minulle pelkän ekan jakson ja teeskentelivät että se on leffa?
No ei sentään. Toinen osa pitää aktivoida joko skippausnappulalla ensimmäisen osan lopussa tai kryptisen kohtausluettelon kautta. Laatua ei selkeästi ole taas kerran säästelty. Itse teoksen kannalta on hitusen ironista että toinen osa tuntuu paljon haparoivammalta ja päämäärättömämmältä loppuen täydelliseen antikliimaksiin. Ihan kuin tässä oltaisiin puolestaan kaiken aikaa rakennettu kohti kolmatta osaa joka sitten kuitenkin vain kuitataan lyhyellä kertojaäänimonologilla.
Ja vaikka mitään haudasta nousevia strannik-mystikoita en nyt odotellutkaan, olisi ollut ihan kivaa jos Anastasian paljastumisella tai paljastumatta jättämisellä siksi kuka väittää olevansa olisi joitakin vähän laajempiakin panoksia kuin tämän melkoisen itsekkäiksi kusipäiksi maalattujen, väitettyjen sukulaisten näpäyttäminen.
No joo, ajoittain draama on kuitenkin ihan toimivaa. Pääosan Carrie-veteraani Amy Irving on loistava roolissaan ja hänelle tuntuvat 20-luvun hiustyylit ja vaatetukset sopivan luonnttomankin hyvin. Rex Harrison esiintyy häntä vastustavana suvun uuspatriarkkana ja kaikista maailman ihmisistä Omar Sharif nähdään alussa tsaari Nikolai II:na. Muista näyttelijöistä en sitten tuntenutkaan kuin Black Adderin Percyn, Tim McInnernyn, hänelle tyypillisesti pikkumaisen julmurin pienehkössä roolissa. Muu näyttely vaihtelee hyvästä kohtuullisen kehnoon saippuaoopperaylitulkintaan.
Millään rahalla pätkä ei selkeästi myöskään juhli. Kyllä vähän ikävä tuli sen piirroselokuvan jumalaisia visuaaleja kun tätä missä lie museoiden sivukäytävillä taltioitua patsastelua toljotti. Alun pakolliset juhlat Talvipalatsissa toivat keisarillisuuden sijaan mieleen pikemminkin lähilukion Wanhojen Tanssit. Vanhoja autoja oli sentään jostakin kaavattu mutta näitä isompia menneisyyden muistomerkkejä tarvittaessa turvaudutaan klassisen kämäisesti väritettyyn stock footageen.
Ihan nyt sillä lailla katsottava tapaus kuitenkin ja varsinainen antiteesi sen jo monesti mainitun piirretyn satumaisuudelle. Kaikki on ankeaa, mitään ei ratkea ja edes pienikin tunnustus pitää hakea juristien kautta. Ja sekin oikeusjuttu kestää sitten aina 70-luvun alkuun saakka. Eikä edes ratkaise mitään.
Oikean maailman näkökulmasta tietysti hyvä niin kun kyseessä ei tosiaankaan mikään oikea Anastasia ollut, mutta fiktiivistä draamaa katsoessa odottaisi ehkä vähän toisenlaisia asioita.
Vaadin jatko-osaa jossa jatkamme tuosta 70-luvun oikeudenkäynnistä. Sitten voisi käydä niin, että kun Anastasian väitettä ei edelleenkään tunnusteta, tämä päätyy joidenkin uskomattomien sattumusten kautta silloiseen Itä-Saksaan työskentelemään, melkoisen ironisesti, sikäläisen kommunistihallinnon vakoiluagentuurin leiviin. Tämän pätkän nimi voisi olla Ana-STASI-a.
Ja nyt kun olette lukeneet varmasti huonoimman vitsin mihin tulette tänään törmäämään, aika jatkaa eteenpäin.
Running Wild (1995)
Ohjaus: Dee McLachlan
Pääosissa: Brooke Shields, John Varty, Norman Anstey
Genre: Draama
Jaaha. No niin. Niinpä niin. Että.
Creature from the Blue Lagoon itse, Brooke Shields on jonkun sortin tv-tuottaja (tai ohjaaja… käsikirjoittaja? Reportteri? Joku? Kaikki noista vai ei mitään?) joka kinuaa pomoltaan Martin Sheenilta rahat tehdä pätkän leopardista Afrikassa. Siis ei koko eläinlajista vaan jostain tietystä yksilöstä jota ilmeisesti oikeankin elämän luontodokumentaristi John Varty on kuvaillut. Koko ajan puhutaan elokuvasta mutta kai tässä nyt jonkin sortin luonto-ohjelmaa tarkoitetaan – muuten mahtaa kyllä olla tulossa yhtä tylsä elokuva kuin mitä tämä tuotoksemme oikeastikin on.
Mainitut jo kuvaillut materiaalit, joita vieläpä kuulemma löytyy vuosikymmenkaupalla, eivät sitten jostakin syystä kelpaa vaan sinne savannille on itse lähdettävä pööpöilemään. Pahaksi onneksi kyseinen elikko ottaa ja kuolee jättäen taakseen kaksi pentua. Varty adoptoi pennut vaikka ei saisi koska luonnon kiertokulku ja sen semmoiset, ja nyt ne pitäisi sitten vapauttaa jonnekin.
Ja jos Anastasialla ei ollut helppoa tulla tunnustetuksi oikeaksi prinsessaksi, ei elukan puskeminen lähimpään pöpelikköön myöskään näytä ihan käden käänteessä onnistuvan.
Elokuvasta varmaan puolet on pelkkää arkistokuvaa. Joko päähenkilömme ovat katsovinaan kun erinäköiset eläimet temmeltävät menemään jolloin leikkailemme näiden aivan eritavalla valaistuihin pärstöihin tai sitten muuten vaan tiiraillemme Vartyn kuvailemia nauhoja tämän omalla selostuksella. Jossain vaiheessa tämäkään ei riitä vaan pippuroimme ihan huvin ja urheilun vuoksi Avaraa Luontoa kohtauksien väliin kai pituuden venyttelemiseksi. Ja tämähän ei toki ollut juuri ollenkaan aivan helevetin tylsää.
Sitten kun ne pennut kerran ovat siinä tarinassa, nämä on jopa saatu ihan samoihin kuviin näyttelijöittemme kanssa. Mistään Roar -matskusta on silti turha unelmoida sillä elokuvan tekijöillä on paitsi järkeä myös vastuuntuntoa hoitaa homma turvallisesti ja kunnollisesti – tuotoksen kannalta siis valittavasti. Jälki on aika pitkälti samanlaista kuin niissä hassuttelumusiikeilla ja -ääniefekteillä varustetuissa YouTuben ”lemmikit hupailevat” -videokoosteissa joita itse kunkakin meistä äidit varmasti mielellään katsovat.
No okei, se oli ihan lutuista kun arvon dokumentaristimme yrittää kirjoittaa lupahakemuskirjettä kirjoituskoneella ja toinen leopardeista tulee siihen sen näppäimistölle tepastelemaan. Ihan niinkuin tavallisetkin kissat aina tekevät!
Juoni ei kiehtoisi ameebaakaan. Ikinä ei selviä miksi juuri nämä kaksi elikkoa kaikista maailman elikoista ovat nyt niin uskomattoman tärkeitä kaikille että omat urat ja tulevaisuudetkin laitetaan (ainakin lattean dialogin mukaan) vaakalaudalle. Vartyn suhtautumisen nyt toki ymmärtää kun tämä on tosiaan yli kymmenen vuotta seuraillut pentujen emoa mutta koska hemmo ei todellakaan ole mikään näyttelijä vaan saa tyytyä tönkkönä ekspositiolatelijana toimimiseen, ei tälläkään ole lopulta mitään väliä.
Martin Sheenilla on ehkä kolme kohtausta ja niistä jok’ikinen on prikulleen samanlainen. Koska elokuva kaipaa pahiksia, tällaisia löytyy ainakin paperilla eli viidakossa hiipii joku auktoori joka tahtoo leopardit myydä korkeimmalle huutajalle ja New Yorkissa puolestaan kikkailee ilkeä Brooke Shieldsin kolleega jolla on selkeästi jotakin tätä vastaan. Koskaan ei muuten selviä mitä. Eikä hahmo muutenkaan ikinä vaikuta mihinkään.
Lopussa yritetään vähän jonkinlaista takaa-ajon tyyppistä kamaa saada aikaiseksi mutta eihän tuostakaan mitään tule. Auto ajaa yhteen suuntaan ja siitä leikataan kun helikopteri lentää toiseen. Niin kauan että toinen on perillä. Hoh hoijaa.
Lopuksi sitten Shields ilmaantuu takaisin Afrikkaan ja kertoo tuotoksensa voittaneen jonkun palkinnon. Ja tämä siis sen jälkeen kun olemme viimeiksi nähneet hänet tuskailemassa leikkauspöydän ääressä ja saaneet nauttia taas yhdestä, kymmenen minuutin koosteesta sattumanvaraisia luontoklippejä. Edes Neil Breen ei tykitä ihan tällaisella tarmolla täyttä, sattumanvaraista stock footagea yleisönsä silmille. Eikä se pätkän menestyskään nyt sitten ilmeisesti kellekään niin tärkeää ollut vaikka siitä oli Shieldsin, pahiskolleegan ja Sheenin välillä tarvinnut veivata pitkin elokuvaa. Muija vaan tulee ja sanoo että valmista tuli ja palkinnot pokattiin; yhtä hyvin aiempi Anastasia olisi voinut loppua siihen että viimeisen minuutin aikana arkkienkeli Gabriel laskeutuu taivaasta ja asettaa päähenkilön harteille hallitsijan purppuraviitan.
Elokuva myös hellii meitä täydellisen jonninjoutavalla sivujuonella jossa pieni paikallinen poika joutuu nukkumaan puussa koska leijona puree tämän polkupyörän takarenkaan puhki. Tämä saattaa liittyä, tai olla liittymättä, Eddie Murphyn näköiseen kaveriin jonka se virastopahis palkkaa pettämään päähenkilöt mutta joka sitten pettääkin hänet paitsi kun pahis vetää pistoolin esiin niin pettääkin sittenkin hyvikset lopulta. Mikään tästä ei, kuten varmasti jo arvasitte, vaikuta mihinkään.
Viime vuoden boksikatsaukset tuppasivatkin olemaan vähän tavallisuudesta poikkeavia joten tavallaan hieno palata taas perusasioiden pariin. Olinkin ihan jo ehtinyt unohtaa kuinka kivuliaita nämä osaavat pahimmillaan olla.
Deceptions (1985)
Jaksoja: 2
Showrunner: Melville Shavelson
Pääosissa: Stefanie Powers, Barry Bostwick, Jeremy Brett
Genre: Draama
Boksimme toinen yllätysminisarja alkoikin vallan enteellisissä merkeissä. Sinä päivänä kun katsoin sen ensimmäisen osan (16.01.2023) olin juuri lukenut lööppilehtien nettisivustoilta kuulun italialaisen seksisymboli Gina Lollobrigida kuolemasta. En ajatellut asiaa sen pidemmälle koska itse en häntä ole tietääkseni nähnyt missään muualla kuin 50-luvun versiossa The Hucnchback of Notre Damesta (Esmeraldana, tietty!). Ja siinäkin joskus varmaan teini-iässä viimeiksi. Mutta kenenkäs nimi se sitten tämän tuotoksen alkuteksteissä heti killisteli? No Ginanpa Ginankin.
Lisäksi samana päivänä uutisoitiin myös kuinka venetsialaiset aikovat alkaa ottamaan pääsymaksuja karnevaalisesonkinsa pahimman turistiryntäyksen päivävierailta. Ja missäpä huomioitava osa ensimmäistä osaa tapahtuisi ellei Venetsiassa keskellä turistien piirittämää karnevaalisesonkia.
Sattumaako!?
No… joo. Mitä ilmeisimmin. Mutta huomionarvoisan jännää kuitenkin!
Minisarja alkaa n. viiden minuutin etiäisellä myöhemmistä, dramaattisista käännöksistä joihin sisältyy mm. hulppea kamera-ajo kohti yleellistä jahtia jolla porukka tenhoilee parhaaseen 80-luvun ranta- ja biletysmuotiin pukeutuneena Pointer Sistersin I’m So Excitedin tahtiin – tosin vissiin coverversiona koska budjetti ei varmaankaan ole riittänyt alkuperäiseen. Sen jälkeen saadaan todistaa mafian suorittama pommi-isku ja hautajaiset jotka antavat ihan omanlaisensa pohjavireen kohta alkavalle tarina properille. Toisin sanoen viidessä minuutissa oli saatu mukaan noin 80 kertaisesti elämää, jännitteitä, draamaa ja yleistä kiinnostavuutta kuin koko yläpuolisessa tekeleessä sen puuduttavan unettavan 90 minuutin keston aikana.
Varsinainen stoori kertoo kahdesta siskoksesta jotka ovat päätyneet elämissään hyvin eri poluille. Toinen on köyhän, hyvää yrittävän mutta kylmän ja hajamielisen yliopistoprofessorin vaimo ja lasten äiti jolla arjesta ei tahdo tulla mitään eikä avioelämä etäisen siipankaan kanssa tahdo luistaa. Toinen taas on yleellistä ja vapaata hienostoelämää taidegalleriassaan viettävä hurmuritar joka on kuitenkin yksinäinen – eli jota vaivaavat kaikki muutkin sellaiset ongelmat joita köyhät televisiokirjoittajat tahtovat oman mielenrauhansa säilyttääkseen huijata itseään rikkailla ihmisillä olevan.
Teos perustuu kirjaan joka on mahtanut olla melkomoista harlekiiniromaanihuttua: siskokset ovat nimittäin identtisiä ja päättävät asettua toistensa asemiin viikon ajaksi, mutta erinäiset sattumukset sitten pakottavat nämä teeskentelemään toisiaan pidempäänkin. Ja mitä kaikkea sitä sitten voikaan sattua!
Tuotos on hyvin saippuasarjamainen, mutta sen yhden – ja melko taatusti ainoan – kerran ihan positiivisella tavalla. Etenkin hienoa on se, että asetelmasta ihan oikeasti otetaan juttuja irti. Päähenkilöiden tempoilut toistensa elämissä ovat ihan mielenkiintoista seurattavaa ja minulle täysin tuntematon Stefanie Powers tekee hyvää työtä molemmissa rooleissa. Ja tottakai koska ollaan tv-sarjojen hulppeassa maailmassa tarjoaa tuotos siskosten yhteiskohtauksissa joitakin niitä elämässä eniten rakastamiani asioita kuten Kummeli Stories -tyyppisiä kuvia sijaisnäyttelijöistä takaapäin peruukit päässä kohti varsinaista näyttelijää ja hupsuja split screen -otoksia.
Meiniki on siis todella höpsökkeellistä, kuvaus ja valaisu taatun silloiset tv-standardit täyttävää ja dialogi tekonäppärän yliyrittävää. Mutta, siis, alleviivaten sekä korostaen: tässä pätkässä todella oli sitä. Yritystä. Herran jumala. Kuilu yläpuoliseen Running Wildiin verrattuna ei voisi korahtaa kammottavamman avonaiseksi. Lisäksi, tosiaan, meillä on se mafia – brittisellainen vaikka muuten sitten Italiassa paljon remutaankin – joka mahdollistaa paitsi yllättävänkin synkeitä käänteitä, myös ihka oikean takaa-ajonkin loppuun.
Tätä minä juuri tarkoitan, että eihän nyt tästä premissistä (kaksoissiskokset vaihtavat paikkaa ja hupaisuuksia seuraa) kukaan ensimmäiseksi olettaisi, että tarvitsisimme minkäänlaisia jännäri- saati toimintaelementtejä. Mutta joku on ihan oikeaa vaivaa käyttäen kokenut oleelliseksi sinne meille sellaisia tarjoilla. Vaikkei budjettikaan varmasti mikään suuren suuri ollut. Että mennä voi joskus jostain muualtakin kuin sieltä missä se aita on niin matalalla että Kiinassa ihmetellään mitä nuo oudot kepulat ovat jotka maasta työntyvät.
Näyttelijät – samoin kuin esittämänsä hahmot – ovat kauttaaltaan ihan hyviä. Proffa-aviomiestä esittää itse Rocky Horror Picture Show’n Brad eli Barry Bostwick ja sen rikkaan siskon palvelijattarena Carry On -leffoista tuttu Joan Sims. Toki myös lukemattomista sivurooleista ties ja vaikka missä; itse asiassa muistelin hänen olleen myös tuossa Anastasiassa mutta kai se sitten olikin joku toinen Ulla Taalasmaan ja Maggie Smithin sekoitukselta näyttävä mummeli. Edes sen akateemikkoperheen ylisöpöhköt lapset eivät onnistuneet ärsyttämään vaikka aika kehnoja lapsinäyttelijöitä taas olivatkin. Mutta tyttönä yhden ensiesiintymisistään tekee muuten The Craft– ja American History X -muija Fairuza Balk; ei sillä että häntä todellakaan olisin polvenkorkuisena tunnistanut.
Muutenkin meno on sopivan rempseää ja homma pysyy ihan oikeasti kiinnostavana, vaikka paperilla tosiaan liikutaan suurimman osan aikaa siellä perhedraaman ja ihmissuhdemyllytyksen kuivahkoilla ulapoilla. Proffan venäläinen kollega tarjoaa hupsua koomista kevennystä ja niihin pahiksiin muistetaan leikkailla aika-ajoin pitäen myös uhka ja jännitteet elossa. Edes aviollista syrjähyppyä ei demonisoida ihan niin kauheasti kuin tällaiselta tuotokselta voisi odottaa.
Venetsian karnevaaleilla toki ”kuvataan rodeota” niinkuin Red Letter Media sanoisi (eli käytetään jo valmiiksi paikalla tapahtuvaa kinkeriä hyväksi ettei sitä itse tarvitse lavastaa ja puvustaa) mutta ihan näyttävät panonaamaribileet ovat sarjan omatkin tekijät myöhemmin loihtineet. Biisivalinnat ovat aloituksen jälkeenkin herkkua, oikeaa ”halusimme Giorgio Moroderin pop-hitit Scarfacesta mutta meillä ei ollut varaa” -energiallisuutta. Jälleen kerran ihan oikea yrittäminen näkyy.
Eihän tämä nyt siis toki mistään kohtaa mikään täydellisen ihmeellinen ole, ja teoksen venyttäminen kaksiosaiseksi minisarjaksi jopa on ehkä hitusen kyseenalaista. Homman olisi varmasti voinut leikata täysin toimivasti 90 minuuttiin. Toinen puolisko näin alkaakin loppua kohden hitusen puutumaan, etenkin muutamien melko tiukkojen käänteiden jälkeen. Toisaalta, vaikka loppu onnellinen onkin, ainakaan se ei ollut ihan sellaista ”kaikki voittivat vaikka kaikki palautuu seurauksetta ennalleen” -siirappia kuin olisi helposti voinut olettaa.
Varmasti myös ihan siksi että tätä ennen tulin katsoneeksi sen Running Wildin suosittelu on kuitenkin mielestäni ansaittu.
Hemmetin geneerinen nimi tällä kyllä.
Wind Dancer (1993)
Ohjaus: Craig Clyde
Pääosissa: Raeanin Simpson, Matt McCoy, Mel Harris
Genre: Löyhkäävä raato
Tässäpä elokuva jota en todellakaan odottanut innolla. Totta puhuen sitä jopa pelkäsin.
Kansikuva ja takakansiteksti toivat mieleeni lapsuudesta muistamani, heppahulluille alakoulutytöille suunnatut sarjakuvalehdet joissa oli aina joku kahdeksan sivun tarina tytöstä joka oppii jotakin tärkeää elämästä samalla kun / sen takia että ratsastaa paljon hevosella. Nyt sitä samaa vaikuttaisi olevan tarjolla sen muutaman hassun sarjakuvasivun sijaan puolitoista tuntia.
Pitänee kertoa jotakin itsestäni: minä en ole mistään kohtaa minkään sortin heppatyttö. No, en toki tyttö muutenkaan; eikä minulla toki sinällään ole mitään noita kyseisiä otuksia vastaan – siis muutenkaan kuin makkaroina. Ihan jaloja eläimiähän ne, ja onhan se ylväs näky kun semmoisilla karautetaan husaareina Liivinmaalle riehumaan tai kiiltelevässä sotisovassa saavutaan turnajaiskentälle. Mutta edes lapsena en jaksanut niiden muovipalluroiden harjojen hiulailemista vaikka sitten serkkutytön Barbiet esimerkiksi ihan hauskoja taas olivatkin. Enkä ole katsonut My Little Pony: Friendship is Magicia, en nyt enkä silloin. En vaan ole ikinä tajunnut, mikä juuri tässä kyseisessä työeläimessä on niin ihmeellistä.
Mitä yritän tässä siis sanoa on se että en lienisi mistään kohtaa elokuvan kohderyhmää… jos sille siis olisi mahdollista sellainenkin kuvitella. Eli olin kovasti yrittämässä lisätä vähän objektivisuutta tähän blogiin ja kohdella hommaa ”silkkihansikkain” kun se ei selkeästi ole mistään kohtaa minulle suunnattu. Odottelin kuitenkin saavani sietää 90 minuuttia täyttä, karkinkelmeää iki-ihanuuden ruusuntuoksua ja ponikirmaamista tylsistymiseen saakka.
Ja tylsyyttä olikin toki tarjolla. Mutta muutenhan nuo aavistelemani ongelmat olivat vasta jäävuoren huippu. Teelmyksestä on sen toljoteltuani mahdoton kuvitella kenekään – poni-intoilijan sen enempää kuin herkän, pullantuoksuisen draaman ystävänkään – saavan yhtään mitään positiivista irti.
Pääosassa on siis joku nassi joka ratsastaa hevosilla mutta tippuu semmoisen selästä ja joutuu pyörätuoliin. Kova paikka, varmasti, ja tästä syntynyt kammo heppoja kohtaankin ihan ymmärrettävää. Koska lääkärien mielestä on kuitenkin pienen pieni mahdollisuus että typykkä saisi vielä raajojensa toimivuuden takaisin, palkkaa iskä tälle fysioterapeutin / henkisen motivaattorin / kotiopettajattaren (?)… joka paljastuu sitten lähes Ilsa, She-Wolf of the SS:n verrattavissa olevaksi Obersturmführeriksi jonka hieno suunnitelma on pompottaa, rääkätä ja kiukutella tyttö takaisin jaloilleen.
”Kuria ne nuoret vaan kaipaa! Jaloillesi siitä, senkin laiskimus! Arbeit macht frei!” ”Uusioperhe” muuttaa ukin maatilalle (koska tottakai isoisällä on semmoinen) ja kaikki maataloustyöt lykätään tämän tuoreen pyörätuolipotilaan hoidettaviksi. Ja jos niitä ei hoideta niin sittenhän itketään ja hoidetaan. Uusi hevoskammokin huomioiden on toki mahtava idea antaa farmin ”loco” villikko, eli tämä otsakkeen Tuulitanssija, yksinomaan naperon hoidettavaksi. Näinhän niitä hyviä, kuuliaisia fasisteja toki syntyy: tarpeeksi täytyy muistaa uhkailla ja pakottaa jotta viimeisetkin minuuden rippeet tuhoutuvat.
Tämä asetelma sai sisäisen kapinalliseni niin vahvasti heräämään että olisin ollut melkein valmis iskemään omat polvilumpioni lekalla sisään ihan vain jotta filmin fiktiivistä naista ärsyttäisi. Barrikaadeille, vaikka sillä pyörätuolilla sitten, perkele!
Toki paljon voi sanoa velvoitteidensa huomioimiseen oppimisesta ja ikävien asioiden kohtaamisen hyvistä puolista; mutta niin voi kyllä myös empatiakyvystä ja tilannetajustakin. Loppuelokuva sitten maalaa naishahmomme suureksi, pyyteettömäksi sankariksi jolta pitää oikein kuorossa pyydellä anteeksi kun nyt ei heti oltu rähmällään mutavellissä tämän hienojen metodien edessä. Tyttökin oikein kyynelsilmin anelee anteeksiantoa kun tokaisi kerran vihaavansa tätä. Tämä oli vasta viides kerta kun oksensin suuhuni tämän elokuvan aikana.
Näyttelijöistä. Se eukko tekee niin hyvää työtä kuin tällaisessa mielenkiinnon tuulenvirin täyspuutteen tyvenessä on mahdollista. Lapsinäyttelijä on toki kamala eli on täydellisesti linjassa kaiken muun kanssa.
Isää näyttelee Matt McCoy joka on ollut monissa ihan oikeasti hyvissä ja hienoissa jutuissa (Seinfeld, Silicon Valley, The Hand that Rocks the Cradle, yksi jakso Star Trek: The Next Generationia…) mutta valitettavasti nähtyäni hänet viimeiksi Police Academy 5: Assignment -Miami Beachissa, yhdessä sen sarjan pökäleimmistä saavutuksista, en jotenkin enää osaa olla samaistamasta häntä Timo Koivusalon ”legendaariseen” Pekko-hahmoon. Jotenkin näissä pelkän palkkashekin vuoksi tehdyissä vasemman käden irvikuvissa hänen olemuksessaan, maneereissaan ja jopa ulkomuodossaan on jotakin kamalan pekkomaista.
Tämä on varmasti hirviömäisen epäreilua tosiaan oikeissa olosuhteissa oikeinkin pätevää ja useimmiten varmaankin parastaan yrittävää näyttelijää kohtaan, mutta ei mahda mitään: Pekko mikä Pekko. Vaikea olla tuijottelematta syvyyttä kun se syvyys tuijottaa jo valmiiksi takaisin täydet puolitoista tuntia.
Mitä elokuvassa sitten tapahtuu? No ei hevon helvettiäkään. Jos Running Wild oli kaikkine arkistomateriaaleineen ja tyhjänpäiväisine jahnauksineen turhanaikainen ajanhaaske, kyllä Wind Farter vielä tulee ja näyttää miten sitä oikeaa selluloidisyöpää saadaan aikaiseksi. McCoy ja Aileen Wuor-Horse tietysti rakastuvan, täydellisimmän siirappivellin aikaansaamiseksi (se oli se kuudes kerta kun oksensin suuhuni) ja kun kummallakaan ei ole minkäänlaista karismaa edes itsekseen, hyvin voi kuvitella asioiden laidan toistensa kanssa. Joku paha renkipoika tallilla myöskin on mutta ei tästäkään mitään saada irti. Se yrittää myydä nimikkoheppaamme ranskalaiselle naikkoselle – minkä takia juuri sitä? Ei hajuakaan. Ehkä se selitettiin jossain vaiheessa mutta minua ei varmaankaan kiinnostanut.
Sitten on se ukki joka käy pyllistämässä ehkä kahdessa kohtauksessa (vaikka sen farmilla tässä ollaan olevinaan) ja klassikoimpana kaikesta, ikiviisas stereotyyppi-intiaani! Jolla ei myöskään tehdä mitään. Tyttö ei ikinä käy koulussa eikä isä tee töitä – no, toki hän on asioiden helpoksimietinnän nimessä kirjailija joten kai meidän on oletettava hänen puuhailevan kirjojaan aina kohtausten välissä. Minkälaisia opuksia näin tylsä ihminen voi muuten edes kirjoittaa? Keittokirjoja? Elektronisten laitteiden käyttömanuaaleja?
Loppu yrittää tässäkin edes vähäsen piristyä kun jotain meilkein tapahtuu mutta onneksi täysin säädytön tekninen toteutus kusee moiset haaveet. Laadusta kertoo sekin, että eräs todella merkittäväksi tarkoitettu, kahden vastakkaisen lähikuvan kohtaus (niinkuin kaikki kohtaukset tässä filmissä ovat) on toiseen suuntaan aivan uskomattoman epäfokuksessa halki koko monen minuutin sössöttelyn. Niin, että ette sitten mitenkään voineet seuraavana päivänä kyseistä lähäriä kuvata uudestaan vaikka 75% koko filmistä sijoittuu samaan maatalonnurkkaan kuin tuokin kohta?
Lopullisena loppusilauksena vielä upeaakin upeampi musiikkimontaasi jonka melodinen anti on koettava uskoakseen. Valitettavasti itse biisiä ei löydy YouTubesta (no, paitsi jonkun ultimaattisen neron kameran kautta ruudultaan kuvaamana versiona) mutta koska joku taiteenvarjelija on koko teelmyksen ladannut tuubiin, otin vapauden löytää kyseinen inhimillisen hirviömäisyyden audiomonumentin sieltä. Olkaa hyvä. Ja en tule siivoamaan parkettejanne, minulla on omaakin suorittamista tämän koko spektaakkelin läpikärsinnän jäljiltä. En minä edes tiennyt syöneeni noin paljoa tänään…
Bonuspisteet muuten nille jotka selvisivät lapsikuoro-osuuteen saakka.
Wind Stapler on kuvottava, kuvottava elokuva. Juuri sellainen synti ja häpeä etten yhtään ihmettele sillä edelleen näyttävän olevan faneja niin IMDB:ssä kuin ylle linkatun YouTube-videon kommenteissakin. Itse en voi ymmärtää, en millään tasolla. Kun vaikka kuinka ollaan perheystävällisiä ja ”kivoja”, niin kai siinä tuotoksessa nyt silti voisi, herran jumala, edes vähän tapahtua jotakin!?
Toki tematiikka vaikeasta sairaudesta ja sen yli pääsemisestä on tärkeä ja hieno, mutta sitäkin alentavampaa mielestäni on runnoa se tällaisen, ala-arvoisen alisuoriutumisen mankelin läpi. Etenkin kun huonekärpäsenkin henkisestä elämästä pystyy välittämään kymmenen kertaa enemmän kuin arvon päähenkilöistämme.
Wind Dancer ei ole elokuva, se on antielokuva. Pahinta laatua. Se on hukkafilmiksi manifestoitunut kuolonsynti ja herpes elokuvataiteen nivusissa.
Välttäkkee.
Noin! Siitä! Ja tuosta! Setti oli taas yllättävä monillakin eri tavoin. Anastasia ehkä lopulta vähiten tarjoillen kirkkaimmin sitä, mitä siltä aika pitkälti odotinkin… mutta siinä sitten sentään formaatti oli eri kuin olisi voinut olettaa!
Toki täyden laadukkuuden saavuttamiseksi pätkät ovat myös levyillä eri järjestyksissä kuin kannessa. Levyille ne on varmaan ollut oleellista tasapainotella niin, että minisarja ja yksittäinen tuotos ovat kavereina ihan pituussyistä, mutta miksi ihmeessä kansi ei ole sitten voinut tätä järjestystä noudattaa on itselleni melkoinen mysteeri. Ellei joku ole sitten yrittänyt jotain ”no laitetaan ne myyvimmät siihen ekana” -ajatuskuviota viritellä. Tätä tukisi toki se, että Wind Cancer on toki ehdottomasti, jo ulkomuodollisen mulgaisunkin perusteella, se vähiten kaupantekosormia syyhyttelevä teos.
Toisaalta, danmark.dk:n yleisen panostuksen tietäen veikkaan heidän turvautuneen ennemmin tuttuun ja turvalliseen ”entten, tentten” -metodiin näitä valintoja tehdessään.
Ennenkuin aletaan läiskiä pisteitä tyrkätään ne vanhat Boksikatsaukset taas tähän muistuttamaan kuinka väsyttävän paljon näitäkin hämäryyksiä on vuosien varrella läpi lanattu:
Rogues Gallery: 7,4/10
Great Comedy Movies: 7/10
Martial Arts Movies: 7/10
Box of the Banned 2: 6,6/10
Greatest Love Stories 1: 6,333/10
Big Drama Movies: 6,25/10
Samuel L. Jackson Collection: 6/10
6 Movie Collection – The Conjuring Universe: 6/10
Stallone & Schwarzenegger: 6/10
Best British Classics Collection: 5,5/10
Thriller Collection: 5,6667/10
Hollywood’s Best: 5,5/10
The Roger Corman Russian Scifi Collection: 5,5/10
Blaxploitation -The Big Payback!: 5,333/10
Horror Collection 2: 5,333/10
Nazi Cult Collection: 5,333/10
Thriller Collection 1: 5,333/10
Best of Action Vol. 2: 5,25/10
Children’s Films Collection: 5,25/10
Playboy Cinema Collection: 5,2/10
Grindhouse Collection: 5/10
Hollywood DVD 12 Scifi Feature Films: 5/10
Horror Collection 5: 5/10
Action Movies: 4,75/10
Best of Thrillers: 4,75/10
Toinen nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4,75/10
Action & Sci-fi Movies: 4,5/10
Italialaiset Huippuohjaajat: 4,5/10
Thrillers: 4,5/10
Thriller Films Collection: 4,5/10
Fright Night: 4,4/10
Dead Time Stories: 4,3/10
Scifi Collection: 4,2/10
The Best of Dark Label: 4/10
Serial Chillers: 4/10
Nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4/10
Kauhun Täyskäsi: 3,8/10
Psychological Thriller Movies: 3,75
3 Film – 3ple Movies: 3,667/10
5 Horror Movies on Two Discs: 3,4
Serial Killer Collection: 2,4/10
3 Action Film Collection: 2,333/10
Ja tästä päästään sitten tämänkertaisiin arvosanoihin, jotka killistävät tällaisia määryyksiä:
Deception: 7/10
Anastasia -The Mystery of Anna: 6/10
Running Wild: 2/10
Wind Dancer: 1/10
Eli keskiarvoksi kiepsahtaa näinollen 4/10, varmaankin Boksikatsauksen suosituin arvosana. No eipä siinä, pahemminkin olisi tosiaan voinut käydä mutta kaksi kakkendaalia aika hyvin pudottelivat pisteitä. Tällaista tällä kertaa ja ensikerralla sitten jotain muuta.
PahviPalliBlogi 
8 thoughts on “Boksikatsaus #42: Jälleen yksi nimetön DVD-Danmark.dk:n kahden levyn setti”