Booyakasha! Pitkästä, pitkästä aikaa taas tämmöinen tööttäys. Ja tämäpä onkin armaan sarjamme kokonaista kolmaskymmenes osa! Ohoh! Aloittaessani aikoinaan näistä höpisemään en varmaankaan edes tiennyt, että maailmassa näin montaa hajanaisista leffoista koostuvaa DVD-boksia on olemassakaan.
Näkyykö kolmen kympin kriisi myös aihevalinnassamme, kun jo otsikossa asti romanssihörinöistä huudellaan? No, itse asiassa tämä setti on tullut hankittua lähinnä sen takia, että sisältää kolme yhteen intohimooni eli historialliseen fiktioon keskittyvää tuotosta. Ja miekanheiluttelun ynnä hovijuonittelun tarjoamissa, jännittävemmissä puitteissa vähän paksumpikin siirappi menee helpommin alas. Mikä nyt ei silti tietysti tarkoita, että menneisyyteen sijoittuva tarinankerronta sen automaattisemmin hyvää olisi kuin muukaan…
Tällaisissa laatikoissa on yleensä kolme levyä, nyt meillä on kuitenkin kokonaiset neljä: tämä siksi, että boksin ensimmäinen tuotos, The Devil’s Whore, ei olekaan elokuva lainkaan vaan neliosainen, alun pitäen brittien Channel 4:lle tehty minisarja. Eipä tuolla toki sinänsä meidän tarpeillemme ole väliä, kunhan on tuotos jolla selkeä alku, keskikohta ja loppu. Näinpä en kiinnitä asiaan sen suurempaa huomiota kuin boksin julkaisijakaan.
Ja kai se täytyy sanoa, että yhdestäkään tuotoksesta en ole aiemmin kuullutkaan – A Tale of Two Cities on toki nimenä tuttu koska perustuu Charles Dickensin romaaniin, mutta enpä ole sitäkään lukenut. Näin ollen eiköhän siirrytä itse katselmusten pariin.
The Devil’s Whore (2008)
Tunnetaan myös nimellä: The Devil’s Mistress
Ohjaus: Marc Munden
Pääosissa: Andrea Riseborough, John Simm, Dominic West
Genre: Historiallinen draama
Yläpuolelle linkatun, superpökäleen jenkkien tv-kanavalle tehdyn traileriklipin ei pidä antaa hämätä: tämä sarja on ihan puhdasta laatutyötä alusta loppuun. Amerikkalaisethan ottivat ja nimesivät sarjan uudestaankin, vähemmän kai kaunosieluista puritaanimoraaliaan päräytteleväksi The Devil’s Mistressiksi, ja tätä nimeä käyttävät myös pohjoismaalaisten levyjen valikot. Sen sijaan itse printissä on sentään säilytetty alkuperäinen titteli jolla on ihan varsin vahvat, temaattiset liitoskohtansa itse tuotokseen.
Tv-elämys sijoittuu Britannian sisällissodan aikaan. Tämä onkin varsin mielenkiintoinen ja usein hitusen vähemmälle huomiolle jäänyt aikakausi jolloin kamppailtiin jo etukäteen monista, sittemmin vaikkapa Ranskan Vallankumouksen esiinnostamista arvoista kuten vapaus, tasa-arvo ja valtion velvollisuus tehdä oikein kansalaisilleen. Koska kyseiset konseptit eivät toteudu vielä nykyäänkään ei liene mikään yllätys, että eihän se ihan maaliin mennyt tuokaan yritys mutta jännittävä, tunteisiin vetoava pohja kaikennäköiselle draamalle se joka tapauksessa on.
Nicholas Cage -mestariteoksen Mandy nimikkoroolista tuttu Andrea Riseborough on suorastaan häikäisevä pääosassa naisena, jonka omatunto pikkuhiljaa heräilee hallinnon epäoikeudenmukaisuuteen kuningasmielisen aviomiehensä vastusteluista huolimatta. 1600-luku on kuitenkin vaarallinen paikka, ja vahvoja mielipiteitä omaavien elämät tuppaavat jäämään lyhyiksi. Aina hyvä John Simm puolestaan on arpeutunut palkkasoturi, eräänlainen päähenkilön peilikuva, joka on aika kovaa kyytiä kasvamassa tämän kanssa vastakkaiseen suuntaan. Siitä huolimatta kaksikon välille syntyy luottamus ja lopulta ehkä vähän enemmänkin.
Sinänsä on aika hupaisaa, että tämä on tällätty ”Suurten Rakkaustarinoiden” laatikkoon – sarjassa kun minkään sortin rakkaudenosoitus tuntuu välittömästi johtavan ainakin toisen osapuolen veriseen, kivuliaaseen kuolemaan. Eli mitään liiallista harlekiiniromantiikkaa ei siis tarvitse peljätä. Sen sijaan rakkaudesta kyllä puhellaan paljonkin, usein vaan vähän universaalimmassa muodossaan kuin kahden toisiinsa silmänsä iskeneen pallinaaman välillä.
Tarina kulkee todella yllättäviä latuja eikä varmasti arvaa kaikkia niitä reittejä joita se tulee valitsemaan. Samoin roolityöt ovat melkoista priimaa. Mainittujen Riseboroughin ja Simmin lisäksi meillä on mm. Doctor Who (ja minulle tärkeämmin, The Lair of the White Worm) -mies Peter Capaldi, Michael Fassbender ja Tim McInnerny. McInnerny on erittäin kokenut näyttelijä, jolla on mittava krediittilista – tästä huolimatta, minulle hän on aina ja ikuisesti Black Adderin Lordi Percy, etenkin kun tässä heittää vielä kohtuullisen samantyylisen roolin. Joskin ehkä vähän vakavammassa kontekstissa.
Visuaalisestikin ollaan aika nätin kaman äärellä, joskin kuvat ovat välillä melkoisen tummia. Minähän kyllä tykkään varjoista ja hienoa, ettei olla millekään kaiken tasaiseksi pastelliksi pyyhkivällä sitcom -valaistuksella lähdetty menemään, mutta joskus pimeys uhkaa mennä jo vähän överiksikin. Sen sijaan esimerkiksi sodankäynnin kauhut on saatu erittäin pätevästi esitettyä, vaikkei sarja mitenkään graafinen mistään kohtaa olekaan.
Jos sarjaa jostakin voi syyttää, niin siitä, että neljän tunnin kestostaan huolimatta se syyllistyy, eritoten kakkosjaksossaan, ajoittain jo vähän Game of Thronesin viimeisten kausien mieleentuovaan hätäilyyn ja hahmojen teleporttailuun Britannian laidalta toiselle jotakin yhtä, kusista kohtausta varten. Sitten ne ovat taas seuraavassa hetkessä jossain ihan muualla, kun oikeassa maailmassa kyseinen siirtymä olisi vienyt viikkoja. Ymmärrän, ettei kaiken näyttämiseen voi käyttää miljoonaa vuotta eikä se toki järkevääkään ole, mutta siksipä tällaiset juonilangat kannattaisikin miettiä vähän toisella tapaa, mikä ei vaatisi niin vahvaa ravailua ympäri ämpäri. Onneksi ymmärrettävyys pysyy kuitenkin kaiken aikaa mukana, eikä tämäkään lopulta mitenkään tuotosta pilaa.
Varsin laadukkailla hommeleilla lähtee tämä boksi käyntiin. Ja levyissä mitattuna olemmekin jo heti puolessa välissä!
Buddenbrooks (2008)
Ohjaus: Heinrich Breloer
Pääosissa: Jessica Schwartz, Mark Washke, August Diehl
Genre: Historiallinen draama
Seuraava tuotoksemme – tällä kertaa kai ihan elokuva, varmaankin vieläpä teatterilevitykseen tehty sellainen – ei saavukaan Brittilästä eikä koko angliselta kielialueelta vaan Saksasta. Tapahtuma-aikana on 1800-luku ja formaattina sukukroniikka. Minään silinterihattuisena Godfatherina tai I, Claudiuksena tätä ei kuitenkaan kannata ajatella, sillä eihän tässä nyt perkele tapahtunut juuri mitään. Tai ainakaan se ei siltä tunnu.
Tapahtumat keskittyvät viljanmyynnillä vaurastuneen nimikkosuvun ympärille, jonka kolmen sisaruksen kasvua saamme seurata aika pitkälle pikku lapsosista vanhoille päiville asti. Ainut heistä, joka onnistui muodostumaan edes jollakin lailla kiinnostavaksi henkilöhahmoksi, oli porukan ”Omituinen Höpöttäjä”, joka perheen pakollisena mustana lampaana sekä kroonisena luuserina osaa ainoastaan hassata rahaa kaikkeen hölmöön ja typerään. Tällä oli ihan hyviä vääntöjä tiukkapipoisen isoveljen kanssa, joka sen sijaan kuitenkin yksinään on melkoisen epämiellyttävä – ja mikä tärkeämpää, epäkiinnostava – karaktääri. Sisko jää kuitenkin kaikkein etäisimmäksi, vaikka on vieläpä olevinaan jonkin sortin päähenkilö.
Lähes kaksi ja puoli tuntia pitkän mittavuuden ensimmäiset 20 minuuttia olivat kaikkein ankeimmat. Ensin meille esitellään nämä veijarit naperoina huimasti pitkin kaupunkia kärryjensä kanssa kaaosta aiheuttamassa, ja vaikka ohjaaja nyt noin muuten osaa tunkea kameransa päin näyttelijöiden pläsejä miellyttäviin draamalähikuviin ja joskus jopa esitellä oikein kamera-ajolla heidän saapumisensa paikalle, ei näinkään suuri jännittävyys kuin kolme lasta vipeltämässä ympäri katuja onnistu enää sitten mitenkään. Leikkauskin kusee tämän tästä.
Sen jälkeen pääsemme seuraamaan nyt nuoria sankareitamme, mikä johtaa sitten loputtomien, toisistaan eroamattomien sivuhahmojen päättymättömään esittelykavalkaadiin ja naispäähenkilön jonkin sortin romanssipoikaseen – lue: kirmailuun pitkin kukkaniittyjä kohtauskaupalla ja suloisten mitättömyyksien soperteluun vaikka ne eivät loppuelokuvassa tule mihinkään liittymäänkään. Niin. Valitse boksi, jonka nimi on Greatest Love Stories, ja tätähän tämä nyt sitten on.
Onneksi tämän alkuvaiheen jälkeen leffa alkoi edes osittain voittaa minua puolelleen, kun aikakauden yhteiskunnalliset muutokset ja muut päivänpolttamat puheenaiheet alkavat vaikuttaa tarinaan. Pakko tosin myöntää, että en ole ikinä erityisesti tutustunut siihen, mitä juuri Saksassa tapahtui 1800-luvun kuluessa, mutta aika lailla tuotahan tuo vaikuttaa olevan kuin muuallakin eli aatelissäädyn lopullinen vallanmenetys vaurastuvalle porvarisluokalle, teollistuminen haasteineen ja tottakai sopoteltavat skandaalit sekä niiden peittely-yritykset.
Tarina vaan kulkee melko kummallisesti loikkeloiden. Päänaisen ensimmäinen avioliitto lipeväkielisen skoijarin kanssa – veljesten nahistelun ohella ehkä se fiksuin ja paras juonilanka koko tuotoksessa – käsitellään juurta jaksain, mutta sitten seuraava kuitataan jollain kahdella kohtauksella. Ja yhtäkkiä muija on taas palannut kertoneensa jo toisesta erostaan. Loppupuolella isoveljen poika sukeltaa jorpakkoon ja heti seuraavassa kohtauksessa tekee kuolemaa lavantautiin. Näitä juttuja ei tunnuta millään lailla osattavan esittää jouhevasti osana isompaa kudosta, vaan kaikki pitää esitellä, pay offata ja siirtyä mitä pikimmiten seuraaviin asioihin. Tästä ehkä typerimpänä esimerkkinä perheen joku superkallisarvoinen, monensorttista tunnearvoa omaava perintöraamattu joka esitellään kertojaäänellä samassa kohtauksessa, missä se menee pilalle. Ettei nyt vahingossakaan pysty muodostumaan minkäänlaista sidettä katsojan ja elokuvan välille.
Loppu vielä lätsähtää täysin ja jättää armottoman ”tässäkö tää nyt oli?” -fiiliksen jälkeensä. Ei hyvä. Lavasteet, puvustukset ja valaistukset sun muut ulkokultaiset asiat ovat sentään varsin asianmukaisen ja ammattimaisen näköisiä.
Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta tietyllä tavalla pystyn kyllä ymmärtämään miksi joku voisi pitää tätäkin mielekkäänä tempauksena. On siinä jollain tasolla jotakin ihan kohtuullisen kiehtovaa nähdä, kuinka samat hahmot käyvät läpi erinäisiä, erikoisia asioita joista ainakin jotain itse kukin arvatenkin osaa verrannollistaa omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa. Varmasti ne samat henkilöt, jotka katsoivat Hovimäkeä voisivat diggailla tätäkin.
Itse en vaan voi ymmärtää, miksei tällaisiakaan juttuja voisi jollakin tasolla juonia ihan oikeasti kiinnostaviksi, tai ainakin esittää ne kiinnostavina. Etenkin kun tuo mainittu historiallisuuskin lopulta kuitenkin jää melkoiseen reunahuomion arvoon, eikä mihinkään sosiaalisiin tai yhteiskunnallisiin asioihin jakseta oikein keskittyä. Luulisi juuri tällaisen mittavan, hahmojen kasvamisen kautta maailman muuttumista havainnoimaan kykenevän hommelin olevan siihen ihan omiaan.
Eli latkuksi jäi; tätä eivät edes eri mageet silinterihatut onnistuneet pelastamaan.
A Tale of Two Cities (1980)
Ohjaus: Jim Goddard
Pääosissa: Chris Sarandon, Peter Cushing, Alice Krige
Genre: Historiallinen draama
Viimeinen tuotos yllättää kielialueensa sijaan valmistumisvuodellaan: kas, tämäpä ei ollutkaan 2000-luvun kamaa. 80-luvun taitteesta tullaan ja televisiota varten ollaan valmistuttu, mitä on kyllä ajoittain hankala uskoa loistokkaista tuotantoarvoista johtuen. Pätkään on selvästi käytetty enemmänkin rahaa kuin ne vanhemman ajan normaalit BBC:n hilut, ja nimekkäät näyttelijätkin pistelevät parastaan.
Stoori sijoittuu aikaan vähän Ranskan vallankumouksen kahta puolta, ja kahtena kaupunkina siis Pariisi ja Lontoo. Ranskalaisen siniverisöykkärin poika saa tarpeekseen sukunsa aiheuttamasta pahasta verestä ja jo vähän tulevia kansannousuja ennustellen päättää luopua aatelisarvostaan ja paeta Englantiin. Jo matkalla isketään kaunis neitonen joten siitähän se onni sitten alkaa. Tämä onkin Greatest Love Stories -boksin ainut leffa, jota ihan oikeasti voi jonkinlaiseksi rakkaustarinaksi nimittää: vaikka tarina on monimutkainen ja tempoo sinne tänne, kaksikon kyseenalaistamaton omistautuneisuus toisiaan kohtaan pysyy jatkuvasti sen kääntymäpisteenä.
Päähenkilö tekee kuitenkin virheen ja palaa Ranskaan entistä palvelijaansa jeesimään, ja sitten tätä on lähdettävä puolestaan koko loppusuvun voimin pelastelemaan – kas se vallankumous kun on sotkenut pakan poissaolovuosien aikana melko merkittävästi. Patriarkkaa esittää itse Peter Cushing, ja tekee loistavaa työtä melko omintakeisessa roolissaan. Hän on nimittäin itse virunut 16 vuotta ranskalaisen aatelin törttöilyistä johtuen vankilassa, ja saa tämän takia pahoista mielenjärkytyksistä omituisia puuskia, joissa unohtaa kaiken vankeusaikojensa ulkopuolelta.
Päähenkilöllä on myös kaksoisolento, vähän edellisen pätkän tyylinen hurlumhei-veijari, joka oli jälleen lempihahmoni. Aikansa tuotoksessa saman näyttelijän käyttäminen kahdessa roolissa johtaa toki myös split screen -trikkeihin jonka kaltaisia, superyksinkertaisia efektejä minä suorastaan rakastan. Ehkä parhaat hahmot olivat kuitenkin pahikset, joista etenkin se naispuoleinen – roolissa Billie Whitelaw – vetää varsin kiinnostavan, mutta myös uskottavan, riivaajahahmoperformanssin.
Elokuvassa on ihan eri tavalla tyyliä ja fiilistä kuin tuossa yläpuolisessa Buddenbrooksissa. Esimerkiksi kohtaus, jossa Cushingin hahmo esitellään ensi kertaa, on todella mieleenpainuvasti toteutettu. Osataanpa kuvakulmiakin jopa varioida sen normaalin masteri-ja-kaksi-over-the-shoulderia -kaavan ohellakin. Myös kaupungit asukkaineen tuntuvat ihan järkeenkäyviltä, oikeilta paikoilta mikä tuntuu erittäin miellyttävältä sen edellisen pätkän tönkön sisäsiittoisuuden jälkeen.
Mikään mestariteos nyt ei silti ole kyseessä, ja ongelmat löytyvätkin aika pitkälti käsikirjoituspuolelta. Mikä ei toki kyllä ole kelvoton sekään, mutta siihen on ehkä vähän liiaksikin yritetty ahtaa sen kummemmin adaptoimatta Charles Dickensin alkuperäisromaanin kohtauksia ja suoraa dialogia. Tästä johtuen tietty, teatraalinen artifisiaalisuus on alati läsnä hyvistä näyttelijöistä huolimatta. Dickens nyt kuitenkin kirjoitteli jo 1800-luvulla mistä johtuen hänen tyylinsä ei, ymmärrettävästi, mitenkään suoraan luiskahda elokuvaksi – taidemuodoksi, mistä ei hänen eliniässään oltu vielä kuultukaan.
Tästä johtuu ehkä myös pätkän, taas, melko mittava pituuskin. Toki tarinassa on erinomaisesti käänteitä ja se vaikuttaa kuvailtuna aika monimutkaiselta, mutta veikkaan että hitusen nokkelammin teemoja uudelleensommittelemalla varmasti kirjassa ihan kivasti pelittävä juoni olisi voinut lähteä elokuvallisesti paljon parempaan liitoon sekä karsia ainakin sen n. puoli tuntia pituudesta. Leffassa on kuitenkin melko isot asiat kysymyksessä, mutta tämä ei oikein juuri koskaan näy sen kuvastossa. Poislukien ehkä varsin hieno Bastiljin valtaus -kohtaus, jossa riittämiin hauskoja putoilustuntteja!
Kyseessä ihan varsin kelvollinen leffa jossa mukavasti vanhan ajan meininkiä sekä historian siipien havinaa. Hyvin valitut lokaatiot ja näyttävät lavasteet tekevät tuotoksesta paljon televisioraamejaan isomman operetin joka kyllä piti oivasti mukanaan. Loppu on ehkä vähän ennalta-arvattava eikä tuotos ihan jaksa kantaa viime metreille asti, mutta niinhän sitä nyt kävi teoksen kuvaamalle Ranskan Vallankumouksellekin joten ihmekös lopulta tuo.
Ja muutama sana itse boksin laadusta. Kuva- & audiomielessä ollaan taas ihan järkeväin asiain maailmassa mikä lienee hyvä, koska arvatenkin jossakin vaiheessa arvon Atlantic on pyytänyt ihmisiltä rahaa näistä ihan yksittäisinäkin tuotoksina. Mitään bonusmateriaaleja ei ole vaivauduttu tietenkään mukaan haalimaan kuten lafkalla tapanakin on, eikä The Devil’s Whoressa pysty edes valitsemaan haluamaansa jaksoa muuten kuin kohtausvalikon kautta. Muuten ne ovat vaan peräjälkeen samalla time linella.
Mistä toki tulee mieleen myös se moite, ettei tällä sinänsä ole sen enempää syytä olla nelilevyinen julkaisu kuin muillakaan vastaavilla, koska kyllähän tuokin minisarja – vähän vajaat neljä tuntia – olisi käyvästi samallekin levylle mahtunut. Mutta tietysti yksittäispakattuna kahden levyn setistä sai aikoinaan kiskoa enemmän rahaa kuin yhden joten tässä sitä taas ollaan sitten.
Onneksi suomentajakaan ei ole miltään kohtaa tilanteen tasalla ja tekstitykset vilisevät paitsi kirjoitus- ja kielioppivirheitä, myös asiavirheitä ja saatettiinpa jälleen samat ryhmien ja konseptien nimet kääntää eri tavoin tuon minisarjan eri jaksoissa. Paras juttu oli kuitenkin käännös: ”Soita minulle, jos tarvitset lisää ruokaa”. Soita – millä? Ai niin tietysti, puhelimella, tuolla 1600-lukuisimmalla kaikista keksinnöistä. Ei käynyt mielessä että englannin sana ”call” voi tarkoittaa muitakin asioita kuin se mihin Blondie kappaleellaan aikoinaan viittasi?
No, kaikki tällainen kämmäily nyt on näiltä julkaisijoilta ihan täysin odotettavaakin joten ei siitä sen enempiä. Pääasiat olivat kuitenkin kunnossa, anamorfiset laajakuvat juuri sitä mitä kuuluikin ja kaikki sinänsä hyvin taivaassa ja maan päällä. Sitten ne pisteet:
The Devil’s Whore: 8 / 10
A Tale of Two Cities: 7 / 10
Buddenbrooks: 4 / 10
Näin ollen boksillemme rölmötkähtää kokonaisarvosanaksi hulppeat 6,333 / 10. Mitenkä se sitten vertautuu aiempiin katsauksiimme?
Rogues Gallery: 7,4/10
Great Comedy Movies: 7/10
Martial Arts Movies: 7/10
Box of the Banned 2: 6,6/10
Big Drama Movies: 6,25/10
Stallone & Schwarzenegger: 6/10
Hollywood’s Best: 5,5/10
Blaxploitation -The Big Payback!: 5,333/10
Horror Collection 2: 5,333/10
Thriller Collection 1: 5,333/10
Best of Action Vol. 2: 5,25/10
Children’s Films Collection: 5,25/10
Grindhouse Collection: 5/10
Hollywood DVD 12 Scifi Feature Films: 5/10
Horror Collection 5: 5/10
Action Movies: 4,75/10
Toinen nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4,75/10
Action & Sci-fi Movies: 4,5/10
Thrillers: 4,5/10
Thriller Films Collection: 4,5/10
Fright Night: 4,4/10
Dead Time Stories: 4,3/10
Scifi Collection: 4,2/10
The Best of Dark Label: 4/10
Nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4/10
Kauhun Täyskäsi: 3,8/10
Psychological Thriller Movies: 3,75
3 Film – 3ple Movies: 3,667/10
5 Horror Movies on Two Discs: 3,4
Serial Killer Collection: 2,4/10
Huomaamme, että settimme kohoaa kivuttomasti viidennelle sijalle, mikä ei ole huonosti tuotokselta, jonka nimi aiheuttaa tyhjiössä kirjoittajalle henkilökohtaisesti näppylöitä. Tästä taas eteenpäin ja katsotaan mitä sitä taas seuraavaksi keksitään.
PahviPalliBlogi 
19 thoughts on “Boksikatsaus #30: Greatest Love Stories 1”