Kyllä vaan niin on että tänä vuonna blogini on jäänyt kiireiden ja muiden intressien tautta pahasti varjoon. Tätä kurssia koetan jälleen korjailla, joskin ihan millään muutaman sanasen tapailulla ei homma onnistu: mahtaapa olla tulossa kaikkien aikojen paitsi pisin että myöskin pisimpään tekeillä ollut Boksikatsaus – jälleen kerran oma tämänhetkinen elämäntilanteeni tässä syypäänä. Juhannuksen aatonaattona naputtelen tätä johdantoa, mikäli nyt jotakuta kiinnostaa.
Onhan meillä toki ollut aiemminkin isompia elokuvalootikoita katsauksessamme, mutta ei ehkä koskaan vielä tällaista järkälettä: ”8 elokuvaa – 14 levyä – 37 tuntia” karjuu kolme normaalimpaa muovisettiä sisäänsä sulkeva pahvikotelo. Eli tällä kertaa meillä on hikoilevissa hyppysissämme melkeinpä kolmenkertaisesti se yksi historiallisia elokuvia sisältänyt laatikko, sillä jälleen ollaan pukudraaman maailmassa; nyt vaan kirjallisuusklassikoiden tv-versiointien kaapuun kääriytyneenä.
Tietysti osoitan tässä nyt jälleen kerran oman sivistymättömyyteni kun mainitsen, että yhtäkään tarkkailtavien teoksien pohjana olevaa kaunokirjallisuuden tuotosta en ole lukenut ja aika harvasta lopulta kuullutkaan. Tai sitten sanaa ”klassikko” käytetään boksin otsikossa turhankin laveasti. Alkuperäisteksteihin en siis kuitenkaan tule vertailuja tekemään.
Joka tapauksessa, vaikka setti lupaa elokuvia, minisarjojapa taitavat suurimmaksi osaksi olla kun kerran useammalle levyllekin venyvät. Vaan eipä tuolla sinänsä väliä ole; minähän toki tykkään historiallisesta fiktiosta muodossa kuin muodossa ja hitaasti mutta (epä)varmasti olen yrittänyt klassikkoteoksiakin haltuuni ottaa joten katsotaan mihin setti meidät tällä kertaa vie.
Middlemarch (1994)
Jaksoja: 7
Showrunner: Andrew Davies
Pääosissa: Juliet Aubrey, Douglas Hodge, Trevyn McDowell
Genre: Historiallinen draama
No niin, ”elokuva” -vedätys menee taas pidemmälle kuin maalaisjärki olisi antanut ymmärtää: alkuperäiset seitsemän jaksoa on nimittäin pakattu kahdelle levylle noin kolmen tunnin mittaisiksi kökkäreiksi ilman katkoksia. Tämä on taas ollut jonkin mielestä hyvä idea.
Itse tuotos sinällään on hyvin puhtaasti sitä, mitä tällaiselta setiltä saattaa odottaakin eli ihmisiä 1800-luvulla elämässä yhteiskuntansa rajoitteiden ja toisaalta tunteidensa räiskynöiden ristivedossa. Tarina perustuu salanimellä George Eliot kirjoittaneen Mary Anne Evansin tekstiin joka on varmasti kattanut tuhansia sivuja: varsinaisesta sukukroniikasta on nimittäin jälleen kerran kysymys.
BBC:n budjetin rajoitukset ovat ilmeisiä, mutta homman pelastavat hieno näyttelytyö sekä hyvät henkilöhahmot. Pääosassa – tai ainakin jonkinnäköisessä keskiössä, melkoinen ensemble -teos kun meillä tässä kumminkin on – on itselleni The White Queen -sarjasta tuttu Juliet Aubrey joka tekee loistavan roolisuorituksen hyviä ideoita ja tarmoa omaavana naisena, joka kuitenkin jatkuvasti ajaa karikkoon oman aikansa reaaliteettien tähden. Tästä karaktääristä oppi välittömästi pitämään ja hän veti taidokkaasti katsojan sarjan maailmaan, vaikka paperilla ja varmasti vähän vähemmällä huolella toteutettuna kyseessä olisi voinutkin olla kohtuullisen tönkkö ja yksipuinen roolihahmo.
Sama pätee kyllä oikeastaan kaikkiin muihinkin hahmohin: ne periaatteessa noudattelevat tuttuja arkkityyppejä, mutta kukaan ei ole yksi-ilmeinen yhden pointin tai yhden luonteenpiirteen pahvimöhkäle. Game of Thronesin Balon Greyjoy eli Patrick Malahide esittää kylmänkalskeaa klassisistia jonka kanssa edellämainittu menee naimisiin koska tämä vaikuttaa ymmärtävän hänen tarpeitaan – vaan ei sitten sosiaalista pökäleisyyttään aivan kuitenkaan. Nuori Rufus Sewell on kilpakosija, monissa historiallisissa jutuissa viihtyvä Clive Russell ystävällinen tilustenhoitaja ja monessa mukana ollut Peter Jeffrey kylän tiukkapipoinen jumalanmies.
Lempihahmojani olivat kuitenkin eräät sivukaraktäärit joilla tuntui olevan paljon kaikkea hupaisaa ja typerää menossa, kuten höperö ja jatkuvasti töppäilevä, sikarikas tilallinen jolla on pyrkimyksiä politiikkaan sekä pappismiehen menneisyydestä luurankoja nostattava sekä näillä tätä kiristävä puliveivari. Viimeiksi mainittu silminnähden nautiskeli limaisen likaisesta roolistaan.
Valitettavasti touhun pätkääminen kahdeksi kolmen tunnin inkrementiksi melko maireasti pilaa sen rytmityksen, ja tietyt saippuasarjamaisuudet tekevät siitä ajoittain melkoisen puuduttavaa seurattavaa. Sille oli ehkä ihan syynsä, miksi touhu oli alun pitäen jaettu seitsemään osaan. Lisäksi tietysti tässä maailman ajassa olisi ollut aika paljon helpompi löytää tilaa 45 minuutille kuin nelinkertaiselle määrälle siitä kerrallaan. Ehkäpä boksin tarjoama versio ei siis välttämättä ollut se paras mahdollinen tästä nautiskelemiseen. En muutenkaan ymmärrä tätä koko kuviota; vaikka kuinka sanotaan että ”tämä on elokuva”, kuinka monia yli kuusituntisia elokuvia muka missään Intian ulkopuolella on edes tehty?
Musiikeilla yritetään kanssa vähän maalailla jonkinlaista Gone with the Wind -mäisyyttä mutta ajaudutaan lähinnä kornin puolelle ajoittain. Toisaalta taas kertojaäänen loppusanat saivat ihan jopa jonkinasteista liikutustakin aikaiseksi.
Ihan katsottava periodidraama, kunhan tietää mihin on ryhtymässä. Vahvat roolihahmot ja hieno näyttelijätyö ansaitsevat tulla katsotuiksi, vaikka puitteet eivät ihan aina riitäkään pitämään näin massiivista, monitahoista ja koko yhteiskuntakerrostumaa ravistelevaa stooria sisällään.
The History of Tom Jones, a Foundling (1997)
Jaksoja: 5
Showrunner: Simon Burke
Pääosissa: Max Beesley, Samantha Morton, James d’Arcy
Genre: Historiallinen draamakomedia
Oi, joi, joi – Delilah!
No ei. Ei se Tom Jones. Itse asiassa jotenkin luulin, että tämänkertaisen alkuperäisteoksen olisi kynäillyt Charles Dickens mutta mies oikeasti vastuussa onkin eräs Henry Fielding, joka kirjoitteli jo viktoriaanisen ajan sanaseppoa edeltävällä vuosisadalla. Sinne myös tämänkertainen minisarjamme on (fiksusti) päätetty sijoittaa.
Mitään pönäkkää ja tunkkaista ei kuitenkaan ole tarjolla. Ensimmäiseksi tapaamme suoraan kameralle puhelevan kertojaäänen, jonka Wikipedia tietää olevan peräisin originaaliromaanista joka myös juttelee mukavia lukijalleen. Kertojaäänihahmon tarkoituksellinen korrektius kuitenkin saa katsojan odottamaan Monty Pythonin ritaria ilmestymään lyömään tätä kumikanalla päähän, ja vähän samat ovat aikeet sarjallakin sillä seuraavissa ilmestymisissään kyseinen hahmo putoilee hevosrattailta, saa mätiä vihanneksia niskaansa ja tippuu teatterilavan salaluukkuun.
Internetin tietotoimisto kertoo alkuperäisestä myös sen, että se on kovinkin komeedinen – jopa skandaalisuuteen asti omana aikanaan. Ja jälleen varsin riemastuttavasti näitä piirteitä on sitten päätetty tuoda vahvasti myös tv-tulkintaan mukaan. On ihan klassista pieru- ja pippelihuumoria ynnä muuta slapstick -iloittelua, jota nyt sitten vaan kontrastoi vanhakantaisen teatraalinen ja tunteenpalava (ja oletettavasti jossakin määrin kirjallisesta lähteestä peräisin oleva) dialogi. Hahmotkin ovat ajoittain kuin Looney Tunes -piirretystä kotoisin – ja jo ennen kuin Brian Blessed astuu kuviin.
Sarja ei myöskään arastele turhia, vaan 1700-luvun elämä esitetään ajoittain miellyttävänkin inhorealistisessa ja, no, riettaassakin valossa – toinen asia, mistä Fielding ilmeisesti joutui hankaluuksiin aikoinaan. Minun mielestäni tämä ainoastaan luo teoksen muusta artifiksesta huolimatta sen maailman paljon uskottavamman tuntuiseksi kuin liika sievistely ja ”ylevöinti”.
Stoorissamme siis nimihenkilö on tällainen sydämeltään puhdas mutta silti soveliaan veijarimainen nuorukainen joka yrittää hyvää mutta onnistuu aina saattamaan itsensä mitä huonoimpiin tilanteisiin ja epäonnen salaojiin. Ottoisänsä hylkäämänä hän joutuukin pyörimään ympäri maaseutua yrittäen puhdistaa maineensa ja ansaita omiin seikkailuihinsa joutuvan sydämensä valitun rakkauden. Näinpä ajoittaista, täyttä PulttiBois -sekoilua vastapainottaakin varsin perinteikäs rakkausjuoni ynnä väärinymmärryskiemurointi.
Britannian näyttelijäkiintiö osoittaa jälleen hurmaavuutensa kuten aiemmassa Middlemarchissakin. Nyt myös tuttuja naamoja oli mukana enemmän. Michelle Fairley ja Lindsay Duncan punovat juoniaan samaan tahtiin kuin Cathlyn Stark ja Juniusten Servilia joita esittivät HBO-sarjoissa Game of Thrones ja Rome. Niin tulevia kuin menneitäkin Doctor Who -tähtiä on mukana Sylvester McCoysta Peter Capaldiin ja Rose Tylerin mutsiin, Camille Coduriin.
Mutta kyllähän sen show’n varastaa toistuvasti jo mainittu Blessed. Muut näyttelijät vähän irroittelevat – Blessed on vallan päästetty irti ihan tykkänään. Voi jospa Blessed vaan olisi yhtä tunnettu kuin lähin amerikkalainen vastineensa äyväilyn jalossa taidossa eli Nicholas Cage sillä tämä sarja olisi kyllä oikea kultasuoni reaktiogiffeille ja meemiklipeille tästä miehestä. Tyyppi meltuaa kuin heikkopäinen ihan jokaikisessä kohtauksessaan, omana suosikkinani hetki jossa hän hermostuessaan hienoilla illallisilla päätyy suuttumuksestaan hakaamaan naamaansa vadilliseen mansikoita. Ei edes Jouko Turkka saanut ihmisestä ulos näin maanista roolisuoritusta.
Kaiken kaikkiaan sarja on siis mitä nautittavin kokonaisuus. Etenkin nyt, kun se saa jopa olla ihan oikea sarja. Tätä ei ehkä ole vaivauduttu sen takia muuttamaan ja leikkelemään typerästi uusiksi, että juuri tuo mainittu kertojahahmo ryhmittää näkyvästi jaksoja selostaessaan siitä, mitä näimme viimeiksi ja mitä seuraavaksi sitten mahtaa tapahtua. Tämä on vaan hyvä, sillä kyllä tällainen juttu toimii tarkoitetussa mitassaan paljon paremmin. Ensimmäinen jakso on muuten 90 minuuttia muiden killuessa siellä tunnin hujakoilla.
Jos jotakin miinuspuolia kuitenkin hakee mainittakoon että kuvaus ja erityisesti leikkaus kämmäilevät ajoittain. Tätä tosin ilmenee lähinnä ensimmäisessä episodissa, jossa välillä tunnutaan huomio keskitettävän juuri traagisen väärään paikkaan väärällä hetkellä. Homma kuitenkin ottaa itseään sittemmin niskasta. Myös joitakin melko, äh, luovia erikoisefektiratkaisuja on ensimmäisessä jaksossa tarjolla.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin ehdottomasti katsottava setti kaikessa omituisessa hämmentävyydessään. Sai tahtomaan lukea kirja johon perustuu, joten ehkäpä lisään sen jossakin vaiheessa teosten jotka pitäisi lukea kun vaan ehtisi, loputtomaan litaniaan.
The Tenant of Wildfell Hall (1996)
Jaksoja: 3
Showrunner: Janet Barron & David Nokes
Pääosissa: Tara Fitzgerald, Toby Stephens, Jackson Leach
Genre: Historiallinen draama
No voi ryydanan ryydana tätä ääripäästä toiseen sinkoamista. Jos edellisestä oli pömpöösi kaukana ja muutenkin varsin eläväinen meno päällä, tämä pystyynkuollut töttöröö on joko hulvattoman kankea adaptaatio tai sitten alkuperäistekstin kirjoittaja, Anne Bronte, on ihan syystäkin jäänyt kirjailijasisariensa varjoon.
Vaikka jaksoja ei tällä kertaa ole kuin kolme, vähemmälläkin oltaisiin pärjätty sillä kyseessä on äärimmäisen yksinkertainen stoori jonka olisi kertonut vaivatta noin puolessa tunnissa. Nyt aivan joka hetkeä tarvitsee venytellä ja vanutella äärettömyyteen ja yli. Asiaa ei auta se, että vaikka jaksojen jaksomaisuus on sentään säilytetty, kaikki kolme episodia on jonkun puolimielisen syyn takia ängetty samalle aikajanalle niin ettei niitä voi erikseen valita. DVD-julkaisijoiden mystiset päähänpistokset eivät kyllä ikinä lakkaa hämmentämästä minua.
Yksinhuoltajaäippä karkaa aviomiehensä luota nuorine poikineen ja päätyy maalaiskylään jossa alkaa tyttönimellään elättää itseään maalamalla maisematauluja rikkaille. Eukko haluaa vain vetäytyä syrjään kaikista ja kaikesta, mutta toki kumma muukalainen kiehtoo kyläläisten mieliä – eritoten tämän kosijaksikin osoittautuvaa äijänkörmyä.
Syy naisen pakoon yritetään pitää jonain uskomattomana mysteerinä vaikka aika ilmiselvä – ja todellakin yhdellä, lyhyellä lauseella selitettävissä – onkin: koska miehensä on kusipää. Tämä tuli jo harvinaisen selväksi ensimmäisen jakson pienistä vihjailuista, mutta tottakai se ei ole tekijöille riittänyt, vaan parin avioelämän perhehelvettiin tarvitsee käyttää koko keskimmäinen jakso plus takaumien muodossa osia viimeisestäkin. Kaikesta kaulanauhaansa harovan, ylireagoivan helikopteriäidin ja yksiulotteisen stereotyyppilihapääisän kädenvääntöä poikansa sielunelämästä ei tahdo jaksaa erkkikään, etenkään kun tuo mainittu lihanukke ei todellakaan ole mistään kohtaa oikea hahmo vaan aina aivopeseytyy mahdollisimman luonnottomasti vastaamaan kulloinkin vallassa olevan vanhempansa mielihaluja ja persoonallisuutta.
”I call him Mini-Me!”
Mainittu, frigidin karkurivaimon sydämen lämpöpatteriin otteensa saava miehimy on vasta katsomastani Black Sails -sarjasta tuttu Toby Stephens. Paljon suurempaa kontrastia tuon hyvin kirjoitetun, kiehtovan ja karismaattisen merirosvokapteeninsa ja tämän, pahvinohuen farmihanslankarinsa välillä ei oikein voisi enää ollakaan. Myös pienemmissä rooleissa esiintyvät James Purefoy sekä Kenneth Cranham menevät tyystin hukkaan.
Jos tuotoksessa jotakin hyvää ja huoliteltua on, se on ehdottomasti musiikki. En ole säveltäjä Richard G. Mitchellistä lie koskaan kuullutkaan, mutta tämän omintakeinen ja painostavan jyskyvä soundi tekee parhaansa tuotoksen ambitioita ehostellakseen. Valitettavasti se ei näin tunkkaisessa kyökkidraamassa oikein riitä.
Ikävä kyllä tämä lienee malliesimerkki siitä, minkä takia niin monet tuntuvat arastelevan hyviä ja kiehtovia hovijuonitteluja ynnä historiallisia draamoja noin ylimalkaan. Kun eihän tässä nyt perkele tapahdu yhtään mitään. Ollaan periodikamppeissa ja tepastellaan, mussuttaen loputtomasti jonninjoutavuuksia. Ja se on sääli se, koska aika paljonkin on hienoa, historiallista tarinankerrontaa maailmassa. Tämä tuotos ei vaan kuulu niihin mistään kohtaa.
He Knew he was Right (2004)
Jaksoja: 4
Showrunner: Andrew Davies
Pääosissa: Laura Fraser, Oliver Dimsdale, Stephen Campbell Moore
Genre: Historiallinen draama
Ja näin astuttiin sitten 2000-luvun puolelle joka tarkoitaa ensimmäistä kertaa oikein 16:9 -kuvaakin. Hui! Tästä huolimatta katselmus ei alkanut aurinkoisesti sillä paitsi että tuotoksen nimi kuulostaa joltakin sellaiselta, jonka Donald Trump antaisi omaelämäkerralleen, setti myös vaikuttaa aluksi kovin mitättömältä ja ikävältä. Kas kun mikään ei ole mielestäni kuvottavampaa kuin mustasukkaisuus ja sitä teelmyksen vastavihitty aviopari oikein työkseen eksempleeraa – ja eihän siinä mitään niin kauan kuin tuotos ei oleta, että moisiin tahtoisin katsojana vielä jossakin määrin samaistua.
Vaan sille ei sitten niin tarvetta ollutkaan sillä varsinaisena pointtina onkin enemmän tutkailla pariskunnan yhä holtittomammaksi yltyvän toiminnan vaikutusta heidän lähipiiriinsä ja yhteiskuntaan yleisesti – luonnollisesti kaikensorttisten juorujen, panetteluiden ynnä olettamusten muodossa. Sarjan muut hahmot ovatkin itse asiassa varsin mielenkiintoisia ja koko homma muodostaa intrikantin, 1800-luvun kunnia- ja seurapiirisäädöstelyn dissertaation.
Boksimme Doctor Who -näyttelijöiden kokoelma täydentyy tässä David Tennantilla, joka on loistava omaa etuaan kärkkäävänä ja selkärangattoman pappismiehenä. Aina hyvä Bill Nighy on mustankipeyskohtauksen aikaan saava keikari. Tom Jonesissakin esiintynyt Ron Cook esittää vähän tolvanaa yksityisetsivää ja sokerina pohjalla päänaisen siskoa itselleni höpöhumpuukisarja Hexistä tuttu Christina Cole. Mukana oli myös ikiaikaisen vanha, äkäinen täyspuritaanimummeli joka on sitten kuitenkin salaisesti loputtoman kiehtoutunut kaiken maailman juoruiluista – ja tämänkin hahmon kanssa mentiin varsin mielenkiintoisiin suuntiin.
Teknisestihän nyt ei kyseessä mikään maailman ihmeellisin juttu ole. Kuvaus on hyvinkin saippuaoopperamaista missä työnnymme koko 16:9 -kuvan laajuudella jatkuvasti niin lähelle näyttelijöiden turpavärkkejä, että heidän ihohuokosiinsa tuntee voivansa sukeltaa. Kaikki vähänkin viktoriaaniselta näyttävät ulkolokaatiot on etsitty ja aseteltu kameran eteen niin huolellisesti, että pakostakin tuntee kuvan voivan milloin tahansa pannata sentti oikealle ja paljastaa sieltä paikallisen McDonald’sin ja kenties sinne marhaamassa olevia raksamiehiä persvaot housuista roikkuen. Taustamusiikkiakin käytetään aniharvoin eikä se vähä jää millään lailla mieleen.
Myöskin liian pitkä tuotos on, ja sama homma oltaisiin varmasti saatu pakettiin edellisen vempuloinnin tapaan kolmessa osassa. Lopussa niitä pääpallikalvojakin olisi pitänyt vähän jaksaa sympata mikä oli kyllä hitusen haastavaa.
Tästä huolimatta hyvä hahmokirjoitus ja järjellinen teeman käsittely tekivät tuotoksesta ihan vallan kelpokatsottavaa, jossa oli vielä ilahduttavasti hienovaraista huumoriakin: muutamakin hykerryttävä kohtaus oli saatu juttuun mukaan.
Clarissa (1991)
Jaksoja: 3 / 4
Showrunnerit: Janet Barron & David Nokes
Pääosassa: Saskia Wickham, Sean Bean, Hermione Norris
Genre: Historiallinen draama
Seuraavaksi taas jotain perin hämmentävää: juttu on olevinaan elokuva eli yksittäisiä jaksoja ei voi valita, mutta silti ne on ängetty eri aikalinjoille jolloinka palaamme aina alkuvalikkoon kunkin episodin loppumisen jälkeen. Jatkaa voi vain kohtausvalikon kautta. Nerokasta! Lisäksi IMDB:n mukaan epistoloita pitäisi olla neljä kun minun levylläni niitä oli vain kolme. Virhe nettisivustolla vai näinkö jonkin kummasti vielä uudelleenleikatun ja kenties typistetynkin version?
No, yhtään pidempi ei tuotoksen joka tapauksessa olisi tarvinnut olla sillä tähänkin mahtui märehtimistä vallan kylliksi. Käsikirjoitusvastuussa on sama parivaljakko kuin The Tenant of Wildfell Hallissa ja sen kyllä huomaa – tosin ihan yhtä kauttaaltaan toivoton ei homma onneksi kuitenkaan ole.
Ensimmäinen jakso oli vieläpä ihan jopa mielenkiintoinen. Nimikkohahmomme on rikkaan 1700-luvun kauppiassuvun tytär, jonka isänsä mielellään naittaisi tuottavaan ja hyvämaineiseen sukuun. Tähän on kuitenkin iskenyt silmänsä myös Sean Beanin esittämä, pahamaineinen keikari joka ei kiinnosta tyttöä sen kummemmin mutta perheensä hössötys tätä tunkiokukkoa kohtaan alkaa aika jännästi luomaan omaa, itseistoteuttavaa ennustustaan.
Valitettavasti kakkosjakso tylsämielistyy huomattavasti kun Bean lopulta saa naikkosen houkuteltua mukaansa ja sitten tämän oikeat värit alkavat paljastua. Vähäsen juoniskellaan mutta pääosittain tämä oli sitä normaalia ”viaton tyttö riutuu ikävän miesruojan vankina” -kärsimysnäytelmää.
Kolmas jakso puolestaan pärähtää heti kunnon ufolinjoille kun Bean alkaa huiputtaa naista pukeutumalla Väiski Vemmelsääri -tyyppisesti hupsuihin valeasuihin teeskennellen olevansa milloin mikäkin tallirenki tai vanha, irlantilainen herrasmies. Tämä höpsyys oli melkoisessa ristiriidassa touhun muun sävyn kanssa, johon kuuluu mm. pitkällinen raiskauskohtaus. Loppu on sitten tarkoituksenhakuisen traaginen jo lähes koomisuuteenkin asti. Beankin vaan päättää yks kaks alkaa oikeasti välittämään nimikkoneitokaisesta; luonnollisesti ilman minkäänlaisia juonellisia perusteluja.
Beanin lisäksi ei hirvittävän tuttuja nimiä tällä kertaa itselleni tullut vastaan, mitä nyt monessa mukana ollut Sean Pertwee oli edellisen kaveri. Beanin törkyilyissä avustavan raikulikoplan pahanilkistä lauantaiaamupiirrettyilkeilyä oli tuotoksen hauskin seurata.
Clarissa oli ehdottomasti elokuvallisemman oloinen kuin vaikkapa yläpuolinen juttu; oli hyvää kuvausta, pätevää taustamusiikkia ja sen sellaista selkeää panostusta. Valitettavasti stoori ei vaan napannut minua mukaansa ja lopussa kaikesta jää vähän sellainen ”no ai jaa” -tyyppinen fiilis.
The Buccaneers (1995)
Jaksoja: 5
Showrunner: Philip Saville
Pääosassa: Carla Gugino, Cherie Lunghi, James Frain
Genre: Historiallinen draama
No ei saatu oikeita merirosvottaria. Höh. Se olisikin ollut ihan liian hauskaa ja siistiä.
Sen sijaan pyöritään Atlannin molemmin puolin sukuliitostouhuissa ja tähän nimikin viittaa: kas kun jenkit ”varastivat” ensin maansa Englannin kruunulta ja nyt heidän neitosensa vielä tulevat viemään kaikki britannian aatelisherrojen sydämet.
Ja varsin loistokasta ajankuvaa tästä oltiinkin aikaiseksi saatu. Minisarja sijoittuu aivan 1800-luvun lopulle, jolloin jatkuvasti köyhtyvä mutta maata vielä omistava aatelisto vietti viimeisiä yltäkylläisyyden hetkiään kaikkien pokkuroitavana ennenkuin menettää lopullisesti jalansijan teollisuuden mahdollistamaan rahakkuuteen kohonneelle porvaristolle. Näitä tietysti erityisesti symbolisoivat ne ajan amerikkalaiset junaraiderakenteluineen ja kummine puheineen jostakin ihme demokratiasta ja muusta sellaisesta siniveristen korvaan joutavasta.
Carla Gugino esittää sitten yhtä tällaista varakkaan amerikkalaisen bisnestaifuunin tytärtä, joka lähetetään britanniaan kokemaan Wanhan Maailman henki. Reissu tietysti sitten vähän venähtää kun kohta sitä jo ollaan epäonnellisesti naimisissa täysin sosiaalisesti kyvyttömän herttuan kanssa ja ihmetellään mikä tässä oikein meni pieleen. Tyyppi tuntee enemmän rakkautta kelloja kuin ihmisiä kohtaan – niin no, Pokémon tai World of Warcraft kun eivät tietysti vielä olleet olemassa noihin aikoihin. Guginon hahmo puolestaan tuo lapsekkaassa ailahtelevaisuudessaan mutta silti pippurisessa todellisen itsensä etsiskelyssään mieleen Scarlettin Gone with the Windista.
Tarina on kerrottu todella mukaansatempaavasti ja hienosti useiden eri hahmojen kautta. Yksi suosikeistani oli myöskin Guginon hahmon eräänlaiseksi äidinkorvikkeeksi kohoava kotiopettajatar, roolissa Excaliburin Guineverenä muistettava Cherie Lunghi. Hän yrittää saada nuorukaista välttämään oman menneisyytensä virheet. Jälleen kerran ne antagonistisetkaan hahmot eivät ole yksiulotteisia vaan omilla tavoillaan aikansa ja yhteisönsä kolhimia hekin.
Myös elokuvallisuutta löytyy – no, ehkä alun USA -osiota lukuunottamatta. Sitä kun ei ole oikein pystytty visuaalisesti erottelemaan lopputuotoksen Brittein Saarten kuvastosta; arvatenkin koska eiköhän koko höskä ole jossakin Lontoon lähistöillä kuvattu ja sieltä ei varmaankaan aivan hirveästi autenttista, viktoriaanista Ämöriikkaa löydä. Kun Britteihin päästään, meno raikastuu huomattavasti ja tunkkaiset pikku lavasteet vaihtuvat jylhiin ulkomaisemiin, rauniolinnoihin ja sukukartanoiden valtaisiin, yleellisesti koristeltuihin saleihin.
Myös The Buccaneers oli jaettu kahdelle levylle kolmen tunnin mötläkkeisiin, mutta nyt edes tämä ei niin hirveästi haitannut – sopivilta kohdilta löytyvistä alku- ja loppu- sekä varmaankin tähän muotoon sovitelluista väliteksteistä voisi päätellä, ettei tätä versiota ole kyhätty minuutissa vain tätä DVD-painosta varten vaan että tuotos on saatettu näin jossakin muodossa esittää tai julkaista ihan tarkoituksellakin. Ettei olisi alun pitäen jonkinlaista VHS-lootaa varten luotu hommeli?
The Buccaneers oli todella hyvää historiallista draamaa missä ei tapahdu mitään äkkiväärän automaattisesti ihmeellistä mutta mikä soljuu miellyttävästi eteenpäin ja pitää koko kestonsa hyppysissään. Vaikka olisi niitä merirosvoja silti voinut vähän mukana olla.
The Way we Live Now (2001)
Jaksoja: 4
Showrunner: Andrew Davies
Pääosissa: Paloma Baeza, Cillian Murphy, David Suchet
Genre: Historiallinen draamakomedia
Vähän tympeähköstä nimestään huolimatta boksi taitaakin säästellä parhaitaan loppuaan kohden. The Way we Live Now – jälleen perustuen kirjalliseen tuotokseen josta en muista koskaan kuulleenikaan – on paitsi pikkutarkan hienosti mietittyä, viimeisen päälle suunniteltua televisiodraamaa, myöskin yllättävän sekä peittelemättömän huumoripitoisella otteella varustettua sellaista. Jälleen kerran tämä kääntyy tuotoksen eduksi.
Mistään meltuamisesta ja slapstickistä ei kuitenkaan ole tällä kertaa kysymys, vaan tarina aika pitkälti käsittelee huiputtamista eri tavoilla ja eri skaaloissa useiden henkilöhahmojensa kautta. Taas ollaan 1800-luvun lopulla rautateitä brittirahoin rakentamassa – tällä kertaa Meksikoon – paitsi että eksentristä herra Melmottea taitaakin kiinnostella enempi rahojen kääntäminen omiin taskuihin kuin minkään konkreettisen varsinainen aikaiseksisaattaminen.
David Suchetin roolisuoritus on hengästyttävän upea risteymä Jack Nicholsonin ja Danny DeViton kovimpia hahmoja – ulkomuotokin muistuttaa vähäsen Batman Returnsin Pingviiniä. Pörssikeinottelunsa ja ihmisten odotuskuvilla pelaaminen puolestaan tuo ajoittain mieleen erään sähköautovalmistajan sekoilut internetin ihmemaassa.
Toinen loistava hahmo on Matthew Macfaydenin tulkitsema raikulipoika joka on korttipeliriippuvainen eikä sellaista tasoa olekaan jolle ei alentuisi harrasteidensa rahoittamiseksi. Rikkaisiin naimisiinkin pitäisi päästä, mutta jos nyt vielä yksi jako tähän hätään… Tämänkin tyypin jatkuvia huonoimpien mahdollisten valintojen tekoa oli aivan loistokas seurata.
Tuttuja naamoja löytyy myös naissukupuolen osastolta jossa jonkinnäköisen päähenkilön virkaa ajavan Paloma Baezan kilpakosijana The Lord of the Ringsien Miranda Otto. Otto vetää lavealla etelävaltioiden aksentilla naikkosta, joka ennemmin ampuu poikaystävänsä kuin päästää näistä irti. The Virgin Queenin nimikkoroolissa ihastuttanut Anne-Marie Duff puolestaan on aikakauden kuvajainen hienostopiireihin vinkuvana pyrkyrityttösenä.
Näiden – ja parin muunkin – hahmon lieroilut olivat aivan upeita, ja niin osakemarkkinoista, yläluokan kulttuuriharrasteista kuin parlamentarismistakin tehdään armotonta – voisi jopa sanoa edelleen ajankohtaista – pilkkaa. Touhu olikin välillä vähän kuin Mad Magazine versioimassa Charles Dickensiä, tai jotain. Lähinnä kai Harry Potter -asioita sittemmin ohjanneen David Yatesin ohjaus on tässä tarkkanäköistä, herkuttelevaa eikä vedä överiksi… paitsi juuri silleen sopivassa määrin.
Jo toinen kirja listalle, johon ihan mielihyvin jossakin vaiheessa tutustuisin.
The Barchester Chronicles (1982)
Jaksoja: 7
Showrunner: Alan Plater
Pääosissa: Donald Pleasence, Janet Maw, Alan Rickman
Genre: Historiallinen draamakomedia
Boksin nousukäyrän tähden odottelin parhautta loppuun, mutta valitettavasti vähän vajaaksihan tämä boksin vanhin tuotos valitettavasti jäi. Tämä siitä huolimatta, että mukana on aina mainio Alan Rickman ja että takakansikin hehkuttaa jutun sisältävän ”charmikasta brittihuumoria”. Tosiaan, minisarja perustuu samaisen Anthony Trollopen kirjaan kuin edeltäväkin, mutta muuttuva televisiotekniikka ei tällä kertaa tarjonnut etujaan iäkkäämmälle saavutukselle.
Tuotoksen huumori on yhtä hienovaraista ja pröystäilemätöntä hirtehisyyttä kuin The Way we Live Now’ssakin, mutta usein sinne tänne kesken kamera-ajojaan vaappuva ja häthätää kuvaan tultaessa johonkin tarkentava monikamerakuvaus on kuin mistä tahansa aikansa vitsitykitystilannekomediasta. Ristiriita näiden tyylien välillä on melkoisen valtaisa, eikä vaikutelma yksinkertaisesti toimi omassa tönkön kömpelössä teatraalisuudessaan.
Pääosassa on hieno näyttelijä Donald Pleasence joka kuulemma vielä värvättiin hommaan melkoisen äkkipäätä rooliin valitun tahon menehtymisen johdosta. Mies vetää niin hyvin kuin toivoa saattaa, mutta henkilöhahmonsa on vähään tyytyvä, nöyrä, kaikkien kanssa toimeentuloa halajava, jokaista tasavertaisesti kristillisten hyveiden kautta kunnioittava pappi, joka ainoastaan vähän päätään pudistelee törmäillessään ympärillään pyörivän hahmokatraan aivoituksiin ja toilauksiin. Eli siis valitettavasti kutakuinkin maailmanhistorian tylsin päähenkilö.
Tämän tyttärellä on sitten omat lemmensotkunsa jotka ovat toki tällaisten sarjojen – ja varmasti kirjojenkin – peruskauraa. Toista siskoa muuten esittää Pleasencen oikeankin elämän tytär, Angela Pleasence. Monet sivuhahmot osoittautuvat jälleen pelastuksiksi ollen oikeasti mielenkiintoisia, kuten keikarimainen töhvelö taiteilijanplanttu joka ilmentää verratonta tilannetajuttomuutta kaikessa toiminnassaan. Harmi, että tämäkin hahmo vaan hylätään jonnekin viimeisessä jaksossa. Suosikkejani olivat kuitenkin täydellisesti tossun alla oleva, selkärangaton piispa sekä tämän tuima, myrskyn lailla puhkuva vaimo. Rickman on tietysti kuin syntynyt lipevään rooliinsa pyrkyröivänä kappalaisena ja tämän riitelyt mainitun matamin kanssa olivat myös joitakin sarjan kohokohdista.
Mutta ei voi minkään; siinä missä The Way we Live Now näyttäytyi ehyenä kuvakudoksena ja kiehtovana ajankuvana, on The Barchester Chronicles vähän sellainen ”no mihin tämä kaikki nyt sitten johti?” -tapaus. Ehkä tylsien lavasteiden ja loputtomien kylän kävelyteiden ympärillä nököttäminenkin osaltaan esti henkilöhahmojensa sielunmaisemaan pääsemisen. Sekin on perin kummaa, että ensimmäiset kaksi jaksoa olivat ihan melkeinpä oma kokonaisuutensa jotka toki esittelivät päähenkilöt ja näiden elämäntilanteet mutta eivät juurikaan muuten liittyneet loppusarjaan mitenkään. Itse asiassa ekat pari episodia olisi voinut korvata muutaman sekunnin tekstiplanssilla ekan jakson alussa eikä katsoja olisi menettänyt mitään.
Loppua kohden touhu kylläkin paranee, ja viimeiset pari jaksoa ovat jo oikeasti ihan vallan nautinnollista kamaa: kunnon kieroilevia kaistapäähahmoja puukottelemassa toisiaan selkään ja sillä lailla. Valitettavasti silloinkin aina palaillaan Pleasenceen tyttärineen, todennäköisesti mutisemassa jotain joutavia raamattulainauksia kuin onnenkeksiviisauksia konsanaan. Vähän onnahdellen siis päättyi tämäkin lootikko.
Boksi on ulkoapäin erittäin tyylikäs ja taiten taitettu. Myös yksittäisten muovilootiensa etiketit noudattavat samaa hienostuneisuutta. Laatu ei kuitenkaan aivan täysin tahdo riittää levyjen omaan sisältöön.
Jo Wildfell Hallissa oli lukuisia nauhahäiriöitä paljastaen jälleen kuvan alkuperän olevan vanha kunnon siirtonauhamasteri. Pahimmillaan nämä kuitenkin olivat The Buccaneersissa jossa narun kurttailu haittasi katsomistakin eräässä kohtauksessa. The Barchester Chroniclesissa puolestaan ilmeisesti digitointi oli mennyt vähän penkin alle viimeisen jakson alussa, jossa kuva pikselöityi aluksi todella pahasti.
Middlemarchissa oli ilahduttavasti mukana puolen tunnin dokumenttipätkä sen tekemisestä, mutta tämä bonus feature oli onnistuttu kämmäämään levylle kentät väärinpäin mikä aiheutti kahden esijuhannuslonkeron jälkeen päänsärkyä. Kiva tietysti että ekstroja on tarjolla, mutta voisiko porukka olla edes hereillä niitä levyille laitellessaan?
No, se nitinöistä ja nyt jälleen verrokin vuoksi ne aiemmat Boksikatsaukset:
Rogues Gallery: 7,4/10
Great Comedy Movies: 7/10
Martial Arts Movies: 7/10
Box of the Banned 2: 6,6/10
Greatest Love Stories 1: 6,333/10
Big Drama Movies: 6,25/10
Samuel L. Jackson Collection: 6/10
6 Movie Collection – The Conjuring Universe: 6/10
Stallone & Schwarzenegger: 6/10
Thriller Collection: 5,6667/10
Hollywood’s Best: 5,5/10
The Roger Corman Russian Scifi Collection: 5,5/10
Blaxploitation -The Big Payback!: 5,333/10
Horror Collection 2: 5,333/10
Nazi Cult Collection: 5,333/10
Thriller Collection 1: 5,333/10
Best of Action Vol. 2: 5,25/10
Children’s Films Collection: 5,25/10
Playboy Cinema Collection: 5,2/10
Grindhouse Collection: 5/10
Hollywood DVD 12 Scifi Feature Films: 5/10
Horror Collection 5: 5/10
Action Movies: 4,75/10
Best of Thrillers: 4,75/10
Toinen nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4,75/10
Action & Sci-fi Movies: 4,5/10
Italialaiset Huippuohjaajat: 4,5/10
Thrillers: 4,5/10
Thriller Films Collection: 4,5/10
Fright Night: 4,4/10
Dead Time Stories: 4,3/10
Scifi Collection: 4,2/10
The Best of Dark Label: 4/10
Nimetön DVD-Danmark.dk:n neljän leffan setti: 4/10
Kauhun Täyskäsi: 3,8/10
Psychological Thriller Movies: 3,75
3 Film – 3ple Movies: 3,667/10
5 Horror Movies on Two Discs: 3,4
Serial Killer Collection: 2,4/10
3 Action Film Collection: 2,333/10
Ja tämänkertaisen laatikkomme tuotokset saavat arvuutuksikseen:
The Buccaneers: 8/10
The Way we Live Now: 8/10
The History of Tom Jones, a Foundling: 7/10
He Knew he was Right: 6/10
Middlemarch: 6/10
The Barchester Chronicles: 5/10
Clarissa: 4/10
The Tenant of Wildfell Hall: 3/10
Näinollen keskiarvoksi pärähtää 5,875 / 10 – ei mikään huippuarvosana, mutta positiivisen puolelle kuitenkin jäädään. En ehkä suosittele settiä näin peräkanaan kammattavaksi ellei ole suuri periodidraaman ystävä; parhaat palat laatikosta toki ovat vallan noukkimisen arvoisia.
PahviPalliBlogi 
No siinä sitä oli katsausta tosissaan, vautsi vau! Mutta sitä vaan taas, että jos Lootan tilanne kiinnostaa, niin Doggystylerille meni viesti heti vian ilmaannuttua. Sain myös nopeasti vastaukset ja sanoi laittavansa viestiä seuraavana päivänä. Eipä ole kuulunut, edelleenkään
Alkaa lievästi jo vituttaa kysellä asiasta ja ihmetyttää, miksi ei vastaa mitään. Pitää nyt vielä katsella ja toivoa, ei tuo ollenkaan mahdoton asia korjata pitäisi olla. Jos ei muuten onnistu, niin sitten suunnitelma b ja uusi Loota pystyyn, toivottavasti ei sitä vieläkään tarvitse lähteä yrittämään. Mutta että, sellaista. Enpä muiden yhteystietoja tiedä, niin laitanpa tässä edes tänne jotain! Katellaan…
TykkääLiked by 1 henkilö
Hyvä homma! Hienoa että Doggylle on taas ilmoitettu, ikävää kun tuo yhteydenpito hänen puoleltaan on vähän tuommoista. Mutta toivotaan että se Wanha Loota sieltä vielä heräisi joskus jotenkin…
TykkääTykkää
Jep jep. Tiistaina vastasi vihdoin, että nyt pääsee tutkimaan asiaa. Kun vielä löytyisi ratkaisu, toistaiseksi näköjään ei. Pitää kysellä, edistyykö…
TykkääLiked by 1 henkilö