Tämän sarjan teemana on tutustua johonkin useampia elokuvia sisältävään DVD-boksiin, joka on tullut hankittua halvalla jostakin syystä useimpien lootan elokuvien ollessa ennastaan arvostelijalle tuntemattomia. Artikkelissa kerron lyhyesti kustakin aiemmin tuntemattomasta teoksesta ja lopuksi kokoan arvosteluni yhteen kokonaisuudeksi paljastaen teille, onko loota tuntemattomien herkkujen kadotettu natsikulta-aarre vaiko suttuinen läjä paskaa, joka olisi kannattanut jättää alelaariinsa.
Tuon edellisen toimintasetin jälkeen tuli hinku katsoa lisää puolisattumanvaraisesti valikoitunutta toimintaa. Ja totuus on, että olen jäänyt pahasti jälkeen herrojen Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone nykytouhuiluista. Molemmat jepet ovat kuitenkin työntäneet maailmaan kottikärrykaupalla toinen toistaan hienompia tuotoksia – vaikka toki eihän nyt ihan jokainen herrain elokuva mitään sulaa kultaa olekaan.
Niinpä katseluun valikoitui tällä kertaa peräti kaksi halpaa, nyt jo edesmenneen Anttilan kymmenen euron korista napattua lootaa. Syy, miksi samaan artikkeliin on tungettu näitä kaksi on se, että molemmista bokseista löytyy Stallonen möykytys Bullet to the Head, ja jälkimmäisessä lootassa nimeltä Stallone & Schwarzenegger on vain kolme elokuvaa. Kahden leffan Boksikatsaus jäisi mielestäni melkoisen köyhäksi. Sitten taas toisaalta Best of Action Vol. 2:n suurin nimielokuva on juurikin tämä kyseinen tuotos, joten sen säästäminen myöhemmäksi ei sekään tuntuisi kovin reilulta. Niinpä antakoon tämä yhteinen elokuva yhdistää näitä kahta muuten toisiinsa liittymätöntä settiä.
Ja ei siinä muuta, sen pidemmittä puheitta niihin leffoihin.
Bullet to the Head (2012)
Ohjaus: Walter Hill
Pääosissa: Sylvester Stallone, Sung Kang, Jason Momoa
Genre: Toiminta
Bullet to the Head on siinä mielessä erittäin viileä tuulahdus, että nykyaikanatkuilun sijaan se tietoisesti pyrkii tavoittamaan 70- ja 80-lukujen supersuoraviivaisten, räkäisten ja iskuja säästelemättömien buddy-leffojen fiiliksen. Ohjaajanakin on itse Walter Hill, joten tämän luulisi onnistuvan. Ja, no, kyllähän se, tavallaan. Osittain.
Stallone on palkkamurhaaja, jonka pari tapetaan ja sehän vaatii kostoa, se. Ikäväkseen hän joutuu liittoutumaan juttuun sekaantuvan poliisin kanssa, vaikka rikollisen vaisto kertoo, ettei sinivuokkoihin käy luottaminen. Ja sitten etsitään vastauksia, naljaillaan ja ammuskellaan.
Mistään Hillin aiemmasta 48 Hoursista ei kuitenkaan voi uneksiakaan, koska molemmat päähenkilöt ovat hyvin värittömiä ja epäkiinnostavia. Molemmat hoitavat sen vähimmäismääränsä ihan kunnialla ja osa dialogista on hauskaa, mutta minkäänlaista kemiaa ei näillä kahdella missään kohtaa ole.
Vihollisista ja sivuhahmoista sentään löytyy jotakin persoonaa: Stallonella on makoisa tatuointitaiteilijatytär, joka yllättäen joutuu kidnapatuksi. Roolissa heiluva Sarah Shahi oli kuitenkin varsin uskottava paperinohuessa roolissaan. Game of Thronesista tuttu Jason Momoa veti miellyttävän vittumaisen pahisroolin. Niin, ja tiesittekö, että Christian Slaterkin on vielä olemassa?
Elokuvassa on selkeästi hetkensä: lopputaistelu on mukavan brutaali ja käynti rikkaiden pornonaamiaisissa oli mieleenpainuvaa. Valitettavasti melkein kaikki muu tuntuu vähän ikävän puolitiehen jättäytyvältä. Red Heatissä ei mitään jätetty puolitiehen, koskaan! Ja juuri sitä tämä elokuva olisi kaivannut: vähäsen tyypin mukilointia saunan kiuaskivellä, tai muuta yhtä kreisiä. Päähenkilön lempiviskin nimeäminen Bulletiksi nyt ei ihan nouse samoihin sfääreihin.
Minään uusia uria avartavana omaperäisyyden helmenähän tätä ei toki voi myöskään pitää, mutta se tuskin oli tarkoituskaan, eikä sitä kukaan liet odotakaan. Sen sijaan kuvaus on ajoittain liiankin siloteltua ja atonaalinen huokailuscore latistaa tunnelmaa, eikä nosta sitä. CGI-verikin kohottaa ikävää päätään.
Eli ihan kaikin puolin katsottava teos, kyllä, mutta tuskin muistan tästä viikon päästä mitään. Mutta nythän minun on helppo virkistää muistiani, kun oikein kaksi eri levyä tästä samasta tuotoksesta omistan…
Running Scared (2006)
Ohjaus: Wayne Kramer
Pääosissa: Paul Walker, Cameron Bright, Vera Farmiga
Genre: Toimintatrilleri
Tässäpä elokuva, jota olin valmis vihaamaan. Voi miten onkin mukava joskus yllättyä positiivisesti.
Elokuva kertoo rikollisesta perheenisästä, jonka hallussa ollut, aiemmista hirmutöistä tunnistettavissa oleva ase joutuu väkivaltaisen venäläisnaapurin pikkupojan haltuun tämän lähtiessä pakomatkalle. Isä ja tämän poika, naapurinpojan paras kaveri, joutuvat lähtemään retkelle yrittää löytää pyssy ennenkuin poliisi saa sen tai oman rikostoverit alkavat syyttää pää-äijää raskauttavan todistusaineiston kanssa hutlaamisesta.
Kuulostaako typerältä? Niin minustakin olisi kuulostanut, mutta edes juonesta en mitään tiennyt etukäteen, kas kun tuossa ekassa boksissa ei ole minkäänlaisia premissintiivistyksiä takakannessaan. Mikä taas söi elokuvalta toivoa oli se, että pääosassa on Paul Walker – tuo lukuisista, kammottavista The Fast and the Furious -filmeistä tuttu pökkelönaama. Jos olisin tajunnut elokuvan K-18 -leiman, olisivat pelkoni voineet edes hitusen hälventyä, tosin tuskin siltikään täysin kadota: minä niin odotin jotakin turhaa, supergeneeristä toimintahuttupatsastelua.
Ja vielä mitä. Ajoittainhan tämä leffa on suorastaan nerokas. Kierolla, sysimustan nihilistisellä mutta silti ajoittain lässyttämättömän kauniilla maailmankuvalla varustettu, Garth Ennisin parhaat kriminaaleja sisältävät sarjakuvat mieleentuova, säälimätön tarina lojaaliudesta, epätoivosta ja ihmiskohtaloista. Leffa, missä niitä lapsosia ja perheitten vaimoja lukuunottamatta kaikki hahmot ovat periaatteessa vitun hirveitä ihmisiä, mutta useimmilla on silti myös jonkinlaista, kolmiulotteista inhimillisyyttä.
En voi sanoin kuvailla, kuinka mielenkiintoista ja hienoa tällainen, ylistämätön mutta myös toisaalta saarnaamaton lähestymistapa on kaiken perushattaran rinnalla. Paul Walkerin hahmokin on perusluonteeltaan ihan hyvä jätkä ja selkeä protagonisti, mutta se ei estä tätä tekemästä aika kusipäisiä juttuja tai olemasta muuten aika ilkeä ihminen.
Josta muuten puheenollen: Walker, mitä sinulle tapahtui aina niissä autokaahauselokuvissa? Niissä käyttäydyit kuin Barbie-nukke halko perseessä. Jätkä vetää ihan eri galakseissa tässä leffassa – ensimmäistä kertaa ikinä tajusin, miksi jotkut ovat joskus pitäneet tyyppiä kompetenttina esiintyjänä.
Elokuvan maailma on toteutettu just eikä melkein oikein. Kaikki on ikävää ja kamalaa ja nahjuista; paikat ovat täynnä narkkareita, prostituoituja ja strippareita ja jokainen poliisi on takuuvarmasti korruptoitunut. Silti kaikessa lepää pieni, hintuinen toivon pohjavire, mitä elokuvan lapset – kerrankin myös epäärsyttävien sellaisten näytteleminä – kuljettavat.
Hienoa on myös sekin, että Walkerin vaimokaan ei jää vain sivustakatsojaksi, vaan jossain vaiheessa tämä ja se näitten poika joutuvat omaan seikkailuunsa. Ja voi veljet, veljet, että siinä olikin sitten sellainen käänne, että tuli oltua joku aika ihan hoo moilasena. Kyseinen juonielementti vielä sniikkaa päälle sen verran kavalasti, että oksat pois.
Toki, eihän tämäkään nyt mikään täydellinen elokuva ole. En ehkä edes laittaisi sitä actionleffaboksiin, koska alun mukavan mälläävää ryöstökohtausta ja lopun yhteenottoa lukuunottamatta elokuvassa ei juuri toimintaa, varsinaisesti, ole. Tämä ei tietenkään ole haukku, koska mainia hahmokirjoitus, kierosti mutta tarkoituksenmukaisesti etenevä juoni ja miellyttävä inhailu kyllä korvaavat asian mainiosti, mutta jos joku odottaa perus-Arskameininkiä tältä, saattaa kyllä pettyä.
Varsinaisempia pulmia ovat sitten turhanpäiväinen kikkailu värimäärityksen ja frame ratejen ja muun sellaisen kanssa. Tätä ei onneksi ollut ihan tuhottomasti, mutta sekin vähä oli näinkin suoraviivaisesti etenevässä elokuvassa aivan tyystin turhaa.
Myöskin, ohjaaja on ilmeisesti nähnyt teoksensa jonkinasteisena satuallegoriana, ja oletettavasti tästä syystä eräässä kohtauksessa meille esitellään jonkinlainen crack-peikkohahmo (?), joka jopa liikkuu 2000-luvun alun paskojen kauhuelokuvien hutluiluefektin avustuksella. Samaten eräässä myöhemmässä kohtauksessa tilanteen uhkaavuutta korostaa Freddy Krugerin tyhjästä ilmaantuva varjo seinällä (!!!). Tajuan, mitä näillä jutuilla on haettu takaa, mutta ne kyllä rikkoivat muun elokuvan realistista kuvastoa aika pahasti – toisin kuin esim. jännän satukirjamaisesti kuvitetut lopputekstit, joista itse asiassa pidin aikalailla.
Ehdottomasti suositeltava elokuva, johon en varmasti olisi ikinä törmännyt, ellen olisi sattunut tätä boksia ostamaan ihan muitten juttujen takia. Tämän takia on joskus niin mukavaa ottaa riski ja kurkistaa sinne kuiluun vaikka se niin usein takaisin tuijottelisikin.
The Way of the Gun (2000)
Ohjaus: Christopher McQuarrie
Pääosissa: Benicio del Toro, Ryan Philippe, Juliette Lewis
Genre: Jännitysdraama
Vai että oikein Pyslan Tie. Nimi ei klassisesti liity mihinkään, vaikka tuliaseitten kanssa toki paljon sohotellaankin. Parempi otsikkoehdotus olisi Bardin jo käyttämä ”Much Ado About Nothing”, vaikka tuo ”Much Adokin” on tässä aika kyseenalaista.
Juliette Lewis on taas kidnapattuna ja matkalla Meksikoon. Vampyyreistä saati strippareista ei kuitenkaan ole tietoakaan, vaan tällä kertaa hän on raskaana (koska on mahdotonta kirjoittaa naishahmoja, jotka eivät olisi). Lapsi on korvamerkattu rikkaalle liikemiehelle, mikä ei voi vaimokkeensa kanssa puksia omia maailmaan. Kidnappauksesta ovat vastuussa yleensä hyvä Benicio del Toro sekä joku anustappi nimeltä Ryan Philippe.
Eihän tällä mitään tekoa toiminnan kanssa ole, vaikka lopussa vähän ammuskellaankin. Ja mistä helvetistä tämä tuotos on K-18 -leimansa ansainnut? Emmerdalessakin on rankempaa väkivaltakuvastoa ja rytäkämpää actioniä. Mistään jännittävyydestä tai muusta viihdyttävyydestä nyt puhumattakaan.
Tuotos on kuin ilmestymisajankohtansa popkulttuurin likaviemäri: kaikki jo muualla ravintoarvoistaan luopunut tai muuten vaan sulamiskelpaamaton lilluu sen pinnalla vapaasti. On American Beauty -tyyppistä kertojanääntä, joka huomioitsee elämän pikku hassuudet; miljoona piljoonaa turhaa hahmoa; on Tarantinomaista dialogia sinänsä mihinkäänliittymättömistä asioista ja yleistä ihme zen-pohdiskelupukkoilua, joka tuntui olevan pinnalla näihin aikoihin. Kukin saa vetää omat johtopäätöksensä, onko mitään näistä elementeistä osattu käyttää millään lailla järjellisesti.
Kaikki elokuvan hahmot ovat tyystin persoonattomia. Edes del Toro ei saa hahmostaan mitään irti – koska hahmoa ei ole. Philippe taas on umpinaurattava yrittäessään pullaposkineen ilmentää paatunutta kriminaalia. Matthew Lillardkin olisi vakuuttavampi epätoivoisena pyssymiehenä.
Mikä pahempaa, eihän tämä taas saatana kerro mistään yhtään mitään. Lässytystä, poseerausta, paskanjauhantaa, kevyttä uhkailua, päämäärätöntä haahuilua. Juuri sitä, mitä tällaisten, ideaköyhien pökäleiden puolustajat yleensä virheellisesti kutsuvat ”tunnelmaksi”.
Ainut edes kevyesti viihdyttävä hetki oli huvittava (mutta ei sellaiseksi tarkoitettu) kohta missä Philippen hahmo hyppää kuin tollo piiloon tyhjään suihkulähteeseen vain iskeytyäkseen sen pohjalla nököttäviin, särjettyihin olutpulloihin. Tämä kevyt naurahdus kesti noin kaksi sekunttia, mutta se oli elokuvan ehdoton valopilkku minulle.
Tottakai tuotos myös tuntuu kestävän vähintään 40 vuotta, vaikkei pituutta ole kuin se karvaa vaille pari tuntia. Tämä oli niitä teoksia, minkä aikana tuli jatkuvasti laskettua minuutteja tietääkseen, kuinka kauan tätä vielä tarvitsee kärvistellä.
Mistään ei oteta mitään irti, kukaan ei ole hahmo, mitään ei lopulta tapahdu ja kaikki tuntuu jo nyt kohtalaisen tylsältä unelta, mikä seuraa jos syö huonoksi mennyttä pizzaa. Kannattaa välttää.
Ai niin, tässäkään ei sen ainoan toiminnan hetken aikana ollut minkäänlaista musiikkiraitaa. Mikä ihmeen teema tämä nyt taas on?
Wake of Death (2004)
Ohjaus: Philippe Martinez
Pääosissa: Jean-Claude van Damme, Simon Yam, Valerie Tiam
Genre: Toiminta
Jaaha. Ja sitten Dammea.
Myönnettäköön, etten ole juuri herran suoraan videolle -tuotantoon tutustunut, mutta Wake of Death lienee kohtuullisen keskimääräinen teos kyseisessä lajikkeessa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä tai muistettavaa, mutta toisaalta ei mitään loukkaavan huonoa tai edes kovin köpöistäkään. Se lähinnä on ja möllöttää ja varastaa 1h 25min elämästäsi. Onko tämä sitten hyvä asia vaiko huono riippuu varmaan enemmän tilanteesta kuin itse filmistä.
Dammen hahmon vaimo on sosiaalitantta joka ottaa suoraan kotiinsa laittomasti maahantunkeutuneen kiinalaistytön, jonka isä on heroiinisalakuljettaja ja muutenkin mukava kaveri. Kyseinen killi tietenkin seuraa perässä ja yrittäessään löytää tyttärensä tulee tappaneeksi edellämainitun vaimon, ja tätähän ei raavas mies sulata. Seuraa kostoa ja surkuhupaisia yrityksiä näytellä.
No, kerrankin toimintaelokuvaboksissa oli elokuva, jossa oli jopa sitä toimintaakin. Ihan semipätevästi toteutettuakin, vielä. Dammea myös avustaa kostoretkellään läjä kavereita ”vanhoilta ajoilta; vanhoilta pahoilta ajoilta”, mistä yksi on vastaava toimintamurkula ja loput erinäisiä paapoja. Paapojen ja Dammen suorittama kidutuskohtaus on ihan katsomisen arvoinen. Äijät huutaa ja pora vinkuu!
Muutahan elokuva ei sitten tarjoakaan juuri mitään sen ihmeempiä. Rytmitajuttomuutta ja vakavuutta, jotka myös muuntautuvat unohdettavuudeksi. Suositeltava siis herra Dammen ihailijoille sekä niille hetkille, kun haluaa elokuvallisen vastineen McDonald’s -aterialle.
Ai niin. Mikä helvetin Kuoleman Herätys? Vai Kuoleman Ruumiinvalvojaiset? Kuoleman Perävana? Kaikki vaihtoehdot ovat ihan yhtä typeriä.
Nyt on kuitenkin Best of Action vol 2 -boksi taputeltu ja aika siirtyä niihin kahteen leffaan siitä Stallone & Schwarzenegger -lootasta.
The Last Stand (2013)
Ohjaus: Jee-woon Kim
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Rodrigo Santoro, Forest Whitaker
Genre: Toiminta
Herra Schwarzeneggerin soolosuoritus onnistuu periaatteessa huomattavasti paremmin, kuin Stallonen vastaava. Juoni on simppeli, mutta pysyy hyvin kasassa Arnoldin instantin ja konstailemattoman karisman ja samaistuttavuuden sekä muiden hyvinnäyteltyjen hahmojen avulla, toiminta on näyttävää eikä vertakaan säästellä ja kieli pysyy juuri sopivan verran poskessa ilman, että touhu menee pointittomaksi perseämiseksi.
Paperilla teos on juuri sitä, mitä lääkäri määräsi. Toki, jotkut sivuhahmot taiteilevat ärsyttävyyden rajamailla, mutta näiden töhläämisellä on jopa juonellinen ja temaattinen pointtinsa. Samoin toimintaosuuksissa ajoittain roiskuava CGI-veri harmitti esiintyessään, muttei tuokaan mitenkään merkittävästi.
Eli lähes täydellinen toimintaleffa, siis?
No… ei.
Katsokaas, kun Arnoldin näyttelemän pikkukylän kovisseriffin lisäksi elokuvan pahista jahtaa tällainen kaupungin kokenut ja sivistynyt FBI-agentti. Ja tässä roolissa on…
Ei. Ei. Ei, ei, ei, pliis, pyydän, mitä tahansa muuta, ei. Miksi? Miksi Jeesuksen lerppuavan pippelin nimessä? Mikä saatanallinen pahuus aina tuomitsee minut tähän? Miksi? Minä oikeasti en pyydä maailmalta ihmeitä. Minä niin olisin voinut tykätä tästä. Olisin todella halunnut tykätä tästä. Hitto, olisin ansainnut tykätä tästä. Mutta ei. Ei tietenkään. Vittu.
Forest Whitaker. Hyi saatana.
Forest Whitaker on yksi niitä hyvin pienen kourallisen näyttelijöitä, joita en kertakaikkiaan voi sietää. Hän ei ole ollut yhdessäkään elokuvassa, mitä ei olisi välittömästi pilannut. Tuo löysästi auki lerputtava suu, nuo kuolleena ja älyä vailla tuijottavat silmät, tuo ilmaisuvapaa, pullanpehmoisen löllerö olemus. Miksi helvetissä tämä mies saa rooleja? Yritän yhä toipua herran hienosta ”suorituksesta” Rogue Onessa. Ja nyt tämä.
Vittu, jopa Milla Jovovich on kerran ollut elokuvassa, mitä ei täydellisesti tuhonnut (Fifth Element). Ja hänkin sentään tajuaa lähinnä jättäytyä siippansa näkemättäpaskoihin omille käsille ripulointeihin, jotka ei kiinnostaisi muutenkaan tuon taivaallista. Eli, herra Whitaker, olet paskempi kuin Milla Jovovich. Vituttaako? Hävettääkö? Minua ainakin hävettäisi. Voisitko vastaisuudessa edes tehdä uraharppauksen esimerkiksi Julia Roberts -leffoihin tai ohjaaja Ang Leen tuotoksiin, niin minun ei tarvitsisi aina nähdä sinua kaikessa oikeasti kiintoisassa ja katsoa, kuinka tuhoat sen kakanväriseksi tuhkaksi, joka liukuu taivasta kohti harotettujen sormieni välistä.
Ja tottakai Arska ja muut huolella esitellyt hahmot unohdetaan alkupuolella varmaan vartiksi, jotta Forest pääsee varmasti mulkoilemaan ja sopertelemaan tarpeeksi. Ja koko loppuelokuvan ajan siihen täytyy väkisin leikkailla joka viiden minuutin välein aina, kun koko kuvatuksen olemassaolon on armeliaasti unohtamassa.
En oikeasti voi keskittyä elokuvaan, kun tämä häiskä on ruudulla. Joko sekoan omaan ärsyyntyneisyyteeni tai alan ajatella kaikkia maailman muita asioita, kuin taustalla pyörivää viihdeteosta. Ja vannon, ettei minulla ole mitään henkilökohtaisesti häntä vastaan; hän saattaa noin normioloissa olla vaikka kuinka hieno ihminen ja hyvä persoona. Mutta ei saatana, en voi olla ainut jolta tämä kamelin takalisto imee kaiken elämänhalun ja kiinnostuksen käsissä olevaan elokuvateokseen.
No, myönnettäköön, että ihan lopputaistelun aikana ei Whitaker niin hirveästi kuvissa pyörinyt. Ja lisäksi filmissä on hyvinkin Troma-maisen kaunis kohtaus, jossa vanha mummeli ampuu pahiksen ja Arskan kiittäessä näyttää tälle peukkua. Mutta loppupisteytystä varten todettakoon, että arvosanasta kokonaiset kolme täppää on kadonnut Arizonan tuuliin pelkkänä Forest Whitaker -verona.
Escape Plan (2013)
Ohjaus: Mikael Håfström
Pääosissa: Sylvester Stallone, Arnold Schwarzenegger, Jim Caviezel
Genre: Toimintathrilleri
Ja näin sitä lopetetaan pamauksella: kaksi superstarbaa yhdessä, harmaantuneet haivenet karismasta sojottaen ja mongertavalle kielelle sopiva dialogi miellyttävän vittumaisena; kaksi järkälettä, vankila ja tarve päästä pois. Vapaus! Veljeys! Tasa-arvo!
Onhan se nyt vaan maagista nähdä tämä Kaikkien Aikojen Superpari heti Rampen ja Naukkiksen jälkeen yhtäläisen mielekkäissä osissa samassa elokuvassa. Kuinka paljon tällaisesta elokuvasta tulikaan teininä unelmoitua! Lähes yhtä paljon, kuin Pamela Andersonista.
No joo, no, eihän tämä nyt mikään superihmeellinen filmi toki ole. Juoni on kohtuugeneerinen eivätkä hahmotkaan ole mitään tavallisesta poikkeavaa, mutta kun tyylissä löytyy. Lisäksi elokuvalla on tajua antaa sivuosia hyville näyttelijöille, jotka nostavat osiensa tasoa. Jeesus Nasarettilainen itse, Jim Caviezel heittää hyvällä tavalla hillityn pahisroolin. Brittikovis Vinnie Jones on mukavan ärhäkkä kakkosmies, ja Sam Neillkin on jotenkin saatu mukaan.
Toimintaahan tässä ei ole kuin vasta lopussa, mutta eipä tuota ikävöinyt kyllä ollenkaan. Syltty on oma varma itsensä pääosassa idioottivarmaan vankilaan salakavalasti huijattuna turvallisuustestaajana, ja Arska saa irroitella oikein kunnolla tekemällä poikkeuksellisia juttuja, kuten möyrytä saksaksi ja heittää läppää pippelien imemisestä asiaankuuluvin käsimerkein varustettuna. Jo se yksistään tekee elokuvasta katsomisen arvoisen.
Toki, olisihan tässä voinut käsikseen, ohjaukseen ym. tällaiseen panostaa reilusti enemmän. Ensinnäkin, tämä upouuden ihmeellisen superduperturvallinen vankila ei nyt lopulta niin kovin kummallinen ollutkaan. Ensimmäisestä paljastuskuvasta olisi voinut kuvitella, että paikka olisi jotain monitorihuonetta lukuunottamatta täysin automatisoitu täyseristysmesta, mutta kissan paskat – siellähän ne kädettömät vartijat yhä hengaa yhdessä juonittelevien vankien seassa. Esim. Face/Offin – miltä elokuva myös varastaa lähes yksi yhteen samanlaisen paljastuksen paikan sijainnista – vastaava ”Geneven sopimukselle taipumaton” vankila oli mielestäni paljon ässemmän tuntuinen, ja siksi sieltä pako tuntui vielä kovemmalta suoritukselta.
Toisaalta, tykkäsin kyllä vartijoiden kummista asuista ja demonimaskeista.
Samoin, vaikka hienoja näyttelijöitä pätkässä riittää, on Syltyn tukijoukkoina jostain syystä kolme kuin suoraan Sex and the Citystä esiin kävellyttä siloposkivesseliä, joiden pointti elokuvassa jää muutenkin hyvin kyseenalaiseksi. Asioita taas vähän pohjustellaan ja sitten vaan unohdetaan jonnekin.
Pikkuvikoja! Kyllä tästä teoksesta silti päällimmäisenä erittyi hyvä fiilis ja tekemisen ilo. Loppulahtauskin tuntui melkein jumalaiselta, jos nyt ei Rambon vastaavan tasolle pääsekään. Tästä huolimatta pätkä on hyvää viihdettä, jonka katsoo ilolla. Plus voittaa tämä selkeästi Stallonen edellisen vankilarymistelyn, Lock Upin – joka kyllä pitäisi kieltämättä katsoa uudestaan.
Noin! Siinä taas hataria mussutuksia riittämiin.
Sen verran vielä versioinneista, että kaikki muut levyt olivat täysin bonuksettomia ja jopa kunnon alkuvalikottomia, paitsi Wake of Death, jolta löytyi todella nuiva ja turha, kymmenminuuttinen Making of -kooste. Kuvanlaatu näytti kopion kopion kopiolta ja laadusta kertonee sekin, että klipissä vilisseet pätkät itse elokuvasta oli esitetty kentät väärinpäin. Itse elokuvien kuvan- ja äänenlaatu oli tietysti varsin mainio, kuten näin uusilta, ison rahan filmeiltä sopii odottaakin.
Katsotaanpa sitten nämä pisteytykset:
The Way of the Gun: 2/10
The Last Stand: 5/10
Wake of Death: 5/10
Bullet to the Head: 6/10
Escape Plan: 7/10
Running Scared: 8/10
Näin ollen kokonaisarvosanaksi lussahtaa 5,5, mikä on uskoakseni paras tähänastisista. Eli aina ja kaikessa ei Hollywood ja iso raha näköjään häviäkään pienelle ja räkäiselle yrittämisen innolle. Boksikohtaisesti vielä Best of Action Volume 2 saa 5,25 kun taas Stallone & Schwarzenegger kohoaa pyöreään kutoseen. Ilman Forest Whitaker -kevennystä kyseessä olisi kyllä ehdottomasti paras boksi varmaan koskaan.
Jälkimmäistä lootaa voi myös selkeästi suositella niille kaltaisilleni myöhäisheränneille, jotka eivät vanhojen actionstarbojen uutta tulemista ole vielä päässeet todistamaan. Best of Action Volume 2 sen sijaan kannattanee korkeahkosta arvosanasta huolimatta hylätä ja ostaa Running Scared yksittäispainoksena.
PahviPalliBlogi 
40 thoughts on “Boksikatsaus #6: Best of Action Vol. 2 / Stallone & Schwarzenegger”