Tämän sarjan teemana on tutustua johonkin useampia elokuvia sisältävään DVD-boksiin, joka on tullut hankittua halvalla jostakin syystä useimpien lootan elokuvien ollessa ennastaan arvostelijalle tuntemattomia. Artikkelissa kerron lyhyesti kustakin aiemmin tuntemattomasta teoksesta ja lopuksi kokoan arvosteluni yhteen kokonaisuudeksi paljastaen teille, onko loota tuntemattomien herkkujen kadotettu natsikulta-aarre vaiko suttuinen läjä paskaa, joka olisi kannattanut jättää alelaariinsa.
Hieman sarjan teemasta poiketen, nyt tarkastelussa oleva kolmen leffan setti tuskin on aikanaan irronnut ihan samalla lailla eurolla, parilla jostakin kuppaisesta divarista tai kirpparilta, kuten nämä pläjäykset ovat tähän mennessä tehneet. Olen todennäköisesti maksanut tästä ainakin viisitoista euroa ja todennäköisesti ostanut uutukaisena jostakin ihkaoikeasta liikkeestä.
Lupa odottaa edes semimiellyttävyyksiä on kuitenkin potentiaalisesti suurempi, koska eihän nyt herran jumala roska- ja eksploitaatiofanina voi ohittaa settiä, joka boastaa pitävänsä sisällään kolme kyseisen genren valioteosta. Toki, olen aikaisemmin kuullut ainoastaan ensimmäisestä, Satan’s Sadistsista, mutta toisaalta se onkin pitänyt nähdä jo vuosikaudet. Plus viimeisenä teoksena oleva The Pig Keeper’s Daughter vaikuttaa ihan vängältä seksploitaatiolta.
Another World Entertainmentin julkaisema boksi itsessään vaikuttaa laadukkaalta ja leffat on ilmeisesti julkaistu myös yksittäispainoksina. Ekstroista ei tosin ole ainakaan mainintaa.
Mutta sen pidemmittä höpinöittä itse niihin elokuviin.
Satan’s Sadists (1969)
Ohjaus: Al Adamson
Pääosissa: Gary Kent, Jaqueline Cole, Russ Tamblyn
Genre: Kalkkunahirvittävyys
Al Adamsonin nimen pitäisi olla tuttu edes kursorisesti roskaelokuvista kiinnostuneille; onhan mies vastuussa mm. sellaisista neronleimauksista kuin Dracula vs. Frankenstein ja Hell’s Bloody Devils. Itselläkin on herran tuotantoon tutustuminen jäänyt ikävän pintapuoliseksi, mutta nythän on korkea aika korjata tilanne.
Onko kokonaisessa kahdeksassa päivässä kuvattu Satan’s Sadists sitten maineensa veroinen? No, onhan se toki huono. Joo. Viihdyttävä? No… ajoittain.
Adamson loikkasi prätkäjengielokuvien buumin mukaan, kun hänen joku suurempi ja panostetumpi projektinsa karahti kiville. Adamsonin maailmassa vaan järki loistaa edelleen poissaolollaan ja elokuvan farkkuliivinsä mistä lie nenäliinoista askarrelluilla hakaristeillä varustaneet mopomiehet ovat varsinaisia persoonia. Niillä on sellaisia nimiä, kuin Anchor, Acid tai Firewater; yhdellä on silmälappu ja jengin johtaja näyttää John Lennon -aurinkolasein sekä tonttulakein varustautuneelta, nuorelta Peter Jacksoniltä.
Nämä mukavat remuajat sitten sattuvat törttöämään johonkin kusiseen dineriin keskellä aavikkoa. Itse asiassa elokuva on kuvattu samalla tienoolla, millä viihtyi myös Charles Mansonin murhajengi, mitä leffa myös käytti häpeilemättömästi mainoskampanjassaan. Tämä, tämä on sitä eksploitaatiota!
Mutta siis. Kyseisessä kippolassa sattuu samalla aikaa olemaan myös juuri sopivasti Vietnamista päässyt kunnon poeka, sekä tämän kyytiinsä ottanut vanha pariskunta. Sekä tietysti henkilökunta: vanha paatso ja nuori tarjoilijatypykkä. Vaikeudet alkavat välittömästi kun koviksilla on tarve riehua. Jengin johtaja tappaa vanhukset nopsaan ja nuoriso lähtee pakenemaan pitkin aavikkoa.
Tätä pakomatkaa sitten seurataan periaatteessa koko loppuelokuva. Välillä puhutaan onnetonta paskaa, mikä ei liity mihinkään ja tottakai ehditään myös rauhassa kelliä sattumanvaraisessa luolassa. Myös kolme paikallista mallikoulutytsyä sattuvat töpeksimään alueella, ja voinee arvata, sattuvatko tyttösten ja motoristien tiet kohtaamaan.
Elokuvan juonen senkummemmin selvittäminen olisi aivan turhaa, koska se nyt on se vähiten mielenkiintoinen – saati järjellinen – asia tämäntyyppisissä elokuvia. Lisäksi elokuva omaa niin kummallisen ilmapiirin ja tunnelman, että sitä on aivan täysin mahdoton pukea mitenkään fiksusti sanoiksi. Koska ”katsokaa itse” on kuitenkin aika turha neuvo jos hakee apua siihen, että kannattaisiko, kelvannee, jos listaan muutaman herra maestro Adamsonin kovasti suosiman teknillisen ansion tähän saadakseni edes joitakin mielikuvia teoksen tasosta aikaiseksi:
1) Leffa on kuvattu 16-millisellä filmillä ties mille kikkelistokille, ja näyttää aivan vitun hirveältä. Valjulta, tuhnuiselta shaisselta, mikä vetää kuvanlaadussa vertoja joillekin Turkin 80-luvun popelokuville. 4:3 -kuvasuhde kielii käytetyistä televisiovarusteista, ja valojen pystyttäminen yhtään mihinkään (etenkään yöllä) on tottakai kaikkien kalliin ajan haaskaamista.
2) Herra Adamson rakastaa leikata heti kohtauksen alussa valtaviin lähikuviin ihmisten pärstöistä ilman minkäänlaista establisointia tilasta tai tilanteesta. Kerratkaapa, kuinka monta tyyppiä esim. tuossa alun diner -kohtauksessa on sulloutuneena samaan huoneeseen. Melkein leffan jokainen hahmo! Tämä tuokio kestää ajasta ikuisuuteen, ja sitten yhtäkkiä läväytetään ruutuun joku ihan tuntematon äijä, joka on hänkin ilmeisesti ollut kaiken aikaa paikalla. Kuva on niin tiukka, ettei mitään aavistusta, missä tarkalleen ottaen hänen olisi tarkoitus olla, mihin suuntaan katsella ja kenelle puhua. Katseensuunnilla ei toki muutenkaan ole mitään väliä kellekään.
3) Useissa kohdin jonkun hahmon ollessa poissa kuvasta on työryhmä tyytynyt ratkaisuun, jossa hän kailottaa omat vuorosanansa luonnottoman kuuloisesti jostain kaukaisuudesta mikin sojottaessa varsinaisesti kuvassa olevia hahmoja kohti. Ja tottakai tämä audiollinen fiesta on jätetty lopulliseen tuotokseen.
4) Joko Studio Julmahuvin porukka on ollut Adamsonin fani, tai sitten Adamson on vain omaksunut jonkun tietyn piirin kovasti suosiman kikan, koska hän pitää myös jokaisessa toimintakohtauksessa suunnattomasti tästä ns. Z-Salamapartio -leikkauksesta, jossa ensin yksi hahmo lyö suoraan kohti kameraa, mistä leikataan vastakuvaan, jossa iskun vastaanottaja reagoi heilahtamalla poispäin kamerasta.
5) Yhdessä elokuvan ehdottomista huippukohdista päähenkilösissimme vimppaa risulla tappavan myrkkykäärmeen pahiksen naamalle, johon tämä sitten luonnollisesti puree kuolettavan pureman. Tämä on toteutettu oikeaa käärmettä esittävän stock footagen ja aivan uskomattoman nerokkaan, ei juuri ollenkaan kumisen feikkikäärmeen yhteenleikkaamisen magian avulla.
6) Toisessa vastaavassa kliimaksikohdassa pääpahiksen sylistään tyrkkäämä naisraggari lähtee ajamaan moottoripyörällään vapaana naisena kohti uutta ja parempaa aamunkoittoa. Useita, pitkän pitkiä kuvia hänestä pörpöttämässä eteenpäin. Sitten, sattumanvaraisesti ja ilman mitään varoitusta hän – tai pikemminkin tosi paska nukke, joka esittää häntä – ajaa mopoineen valtavalta kallionjyrkänteeltä alas. Ei siinä mitään, asioiden pohjustaminen ja rytmittäminen on hannareille, mutta mysteeri onkin, miksi kesken ilmalennon alas leikataan vielä kertaalleen takaisin naisen lähikuvaan kesken normaalin ajeleskelemisen? Vain intiaanit ymmärtävät.
7) Yksi tyyppi tapetaan työntämällä sen pää kevyesti vessanpyttyyn. Ei muuta, tahdoin vain kertoa.
Mjoo. Typeryyksiä oli siis tosiaan kyllä yhdelle elokuvalle riittävästi. Valitettavasti niin oli turhaa paikasta toiseen pyllyämistä svengaavan diykä-diy -musiikin tahtiinkin; saati sitten kummallista mupellusta jos jostakin ja asian vierestä. Al Adamson on kyllä sellainen dialogin mestari ja moderni runoilija, ettei toista. Minkä kilpailijan Bob Dylan on hänessä menettänytkään.
Niin messevää kuin osa elokuvasta onkin, nämä paikallaan junnaavat kohdat ja päättömät ympäripyörimiset vähentävät pakostakin pisteitä aika paljon. Puolet leffasta on lopulta aikas tylsää ja ponnetonta, ja se jos mikä on eksploitaatioelokuvan kuolonsynti.
Blue Sunshine (1977)
Ohjaus: Jeff Lieberman
Pääosissa: Zalman King, Deborah Winters, Mark Goddard
Genre: Trilleri
Jottei luultaisi, ettäkö härski valehtelu ja elokuvien sönttääminen aivan vääriin paikkoihin olisi pelkästään BelleVuen ja vastaavien superhalpuuslafkojen erikoisuus ilmoitettakoon, että nyt kyseessä olevalla elokuvalla ei ole mitään tekemistä boksin yleisen teeman kanssa. Se, että leffa on kohtuuhalpa eikä lainkaan omassa genressään uskottava, ei tarkoita, että se olisi automaattisesti eksploitaatiota.
Kyseessä on ihan perustrilleri, oikeastaan vähän kuin Dead Zone mutta ilman psyykkisiä voimia ja mahdollisimman löysästi. Tämä on ikävää ja aikamoinen pettymys, etenkin kun ohjaaja Lieberman on vastuussa niinkin hauskasta neroilusta, kuin tappajakastematoelokuva Squirm.
Ympäri Los Angelesin alueen alkavat ihmiset kokea kovia päänsärkyjä ja menettää hiuksiaan rapidia tahtia. Yksi kyseisestä tilasta kärsivä tyyppi riehaantuu täysillä ja tapaus johtaa lopulta hänen kuolemaansa. Miehen kuolemasta epäilty päähenkilömme alkaa tutkailla asiaa. Kaikki tuntuu tavalla tai toisella liittyvän kongressiedustajaksi pyrkivän poliitikkomiehen kouluvuosiin.
Leffassa ei ole varsinaisia ”myyntivaltteja”, kuten veri, toiminta, seksi, efektit tai päräyttävät ideat. Sen sijaan se luottaa juoneensa ja tunnelmaansa, mitkä kyllä kantavatkin ihan kohtuupitkälle. Itse asiassa pätkässä on oikein mukava mysteeri, mikä etenkin alkupuolella ihan tempaa mukaansa. Touhu vaan paljastaa korttinsa aivan liian varhain ja kun kaikki muut elementit ovat enemmän tai vähemmän jonninjoutavuutta, ei sillä vielä kuuhun asti mennä.
Pääosan herra Zalman King on yksi paskimmista koskaan näkemistäni ja suoraan sanottuna kuin mies toisesta elokuvasta, mihin ei meillä kuolevaisilla ole mitään asiaa. Mies vääntää naamaa, ämpyilee ja onnistuu tekemään jokaisesta keskustelusta hämmentävän epäluonnollisen kokemuksen. Tätä vielä todella löysä ja jokaisen möljötystauon autuaasti elokuvaan jättävä leikkaus korostaa. Fiilis on vähän sama kun Nicholas Cage yrittäessä esittää normaalia tyyppiä normaalissa elokuvassa: ei vaan toimi. Tämänkertaisen sankarimme todella limaisen kyrvähkö ulkoinen olemus ei auta asiaa.
Ja myöskin: kaljut ihmiset eivät ole pelottavia. Eivät nyt, eivätkä koskaan. Ei, vaikka kuinka kuvattaisiin hikisiä kulmakarvoja ja ympäriinsä mulkoilevia silmämunia. No, ainoastaan ehkä John Barrowman The Hills Have Eyesissä, mutta tämä ei todellakaan ole The Hills Have Eyes. Loppupuoli leffasta on vähän, kuin jos Apulanta ja kaikki kaupungin syöpäpotilaat hermostuisivat. Kuulostaako pelottavalta? Ei niin. Ei se ole.
Ei elokuvassa nyt toki mitään varsinaista ”vikaa” sillä lailla ole, mutta jotenkin hyvin puolitiehen kulkeva ja unohdettava maku siitä suuhun silti jäi.
Niin, ja levyllä oli, edellisestä elokuvasta poiketen, vielä bonusmateriaalejakin. Jeff Liebermanin aikaisempaa, täysin kakofoniselta kuvamatolta vaikuttavaa lyhytelokuvaa The Ringer jaksoin katsoa viisi minuuttia vaaditusta kahdeksastatoista. Myös miehen haastattelu olisi tarjolla – ehkä palaan siihen joskus toiste. Tai sitten en.
The Pig Keeper’s Daughter (1972)
Ohjaus: Bethel Buckalew
Pääosassa: Terry Gibson, Peter James, Peggy Church
Genre: Erotiikka
Jos edellinen tuotos ei ollut tarpeeksi eksploitaatiota sopiakseen settiin, minkä mainoslause huutaa ”3 Classic Exploitation Flicks”, on tämä viimeinen tuotos puhtaasti sitä ihteään. Valitettavasti se ei vaan tällä kertaa ole kovinkaan kummoinen elokuva.
Tässä seksipätkässä on periaatteessa pornoelokuvan rytmitys ja juoni, mutta ei tietenkään sitä itse pornoa. Toisin sanoen siis, holtitonta hinkkaamista ja vöhnyämistä ilman sen suurempaa sisältöä. Itse asiassa, tämä saattoi olla vielä juonellisesti köykäisempi teos kuin tuo Satan’s Sadists.
Elokuva alkaa hienolla hetkellä, missä nimihenkilömme (eli sen sikafarmarin tytär) Moonbeam selittää prinsessasatua possulle. Sitä seuraa ihan hupaisa alkutekstijakso, missä nostetaan aina kunkin tyypin nimi esiin maahan kaatuneen vanerin alta.
Tämä kaikki vaikutti ihan soveliaan viihdyttävältä, mutta pian päästään itse asiasisältöön eli panemiseen mikä, totta kyllä, on varmastikin seksielokuvan kantava voima, mutta kun jos sillä ei ole mitään pointtia, ne eivät johda mihinkään ja kestävät puoli aieonia, niin ketä kiinnostaa?
Kaikki tyttöhahmot ovat toki hyvin nättejä ja 70-luvun naiskauneus sopivan esillä. Tämä on toki oikein mainio juttu ja kaikin puolin peukalonnostatuksen arvoista. Se toinen asia, mikä nostaa tuotoksen pisteitä on ajoittain esiin puikahteleva huumori – leffassa on n. kolme kohtaa, mille repesin oikeasti. Erityisesti ihan leffan loppu oli jo suorastaan nerokas.
Jos tätä puolta olisikin korostettu enemmän ja tuotu tuotosta muutenkin enemmän tarinankerronnan suuntaan, oltaisiin jo huomattavasti lähempänä esim. Russ Meyerin parhautta. Nyt jäädään ikävän puolitiehen. Kun katson erotiikkaa, tahdon nähdä ihkaoikean elokuvan, missä vaan sattuu olemaan enemmän seksiä ja seksuaalisuutta kuin normaalisti; en pornoleffaa ilman pornoa.
Juuri tuo huumori, ajoittain hassut henkilöhahmot ja wtf -hetket sekä tietysti tekoajankohtaansa liittyvä kauneus (niin naisissa, taustamusiikissa, vaatetuksessa kuin filmikuvauksessakin) erottavat tämän vuonna 2005 handy camillä kuvatusta pehmiksestä; juuri niistä sellaisista, joita TV5 tapasi näyttää muutama vuosi sitten viikonloppuöinä. Ja se on jo surullista, se.
Odotin kyllä 70-luvun elokuvalta huomattavasti enemmän. Ehkä olen vain nähnyt liikaa Meyerin, Jess Francon, Tinto Brassin ja muiden nerojen klassikkotuotoksia, enkä tahdo muistaa, että totta kai aika huonoakin kamaa on aina tehty, genressä kuin genressä.
Jep, se oli siinä, kun vain kolme elokuvaa setissämme tällä kertaa oli. Sanottakoon, että jokainen boksin elokuvista oli tavalla tai toisella pettymys – jos nyt ehkä Satan’s Sadistsin en välttämättä niin kovin hyvä tai edes viihdyttävä elokuva alun alkaenkaan olettanut olevan.
Jokaisessa pätkässä oli kuitenkin jotakin hyvää ja aika paljon keskinkertaisuutta, joten olen kylmästi antanut niille yhteneväiset pisteet:
Blue Sunshine: 5/10
The Pig Keeper’s Daughter: 5/10
Satan’s Sadists: 5/10
Grindhouse Collectionin kokonaispisteet nousevat näin tasan vitoseen. Toki mitään ihan kauheita rimanalituksia ei löytynyt, mutta aika paljon parempaakin tavaraa maailmasta löytyy. Ainakaan millään täydellä hinnalla ei tätä settiä kannata lunastaa.
PahviPalliBlogi 
39 thoughts on “Boksikatsaus #7: Grindhouse Collection”