Tämän sarjan teemana on tutustua johonkin useampia elokuvia sisältävään DVD-boksiin, joka on tullut hankittua halvalla jostakin syystä useimpien lootan elokuvien ollessa ennastaan arvostelijalle tuntemattomia. Artikkelissa kerron lyhyesti kustakin aiemmin tuntemattomasta teoksesta ja lopuksi kokoan arvosteluni yhteen kokonaisuudeksi paljastaen teille, onko loota tuntemattomien herkkujen kadotettu natsikulta-aarre vaiko suttuinen läjä paskaa, joka olisi kannattanut jättää alelaariinsa.
Jaaha, ja sitten lisää Bellevue -yrityksen halpoja neljän elokuvan lootikoita. Tällä kertaa kyseessä paketti komedialeffoja, mikä tarjoaa genrenä niin vaaroja kuin mahdollisuuksiakin.
Ensinnäkin, minähän pidän kaikensorttisesta huumoroinnista, ja olen tämän genren suhteen jossakin määrin jopa kohtuullisen lepsu. Dr Strangelovesta PulttiBoisiin menee kaikki ihan kivasti niin kauan, kuin homma toimii ja se ihan oikeasti huvittaa. ”Pohjoismaiden helpoin yleisö”, on joku vitsivieteri joskus minusta veistellyt.
Toisaalta sitten taas mikäänhän ei ole niin raastavaa ja masentavalla tavalla epähauskaa, kuin epäonnistunut tai liikaa yrittävä komedia a la Kevin Smithin Cop Out, Marvelin Ant-Man, Pekko -elokuvat, Mall Cop: Blart Blop 7 tahikka Fortune Hunters. Kas kun valmiiksi humoristiseksi mielletty materiaali harvemmin pääsee enää kiepsahtamaan huonoudessaan valovoimaisen hauskaksi totaalisesti epäonnistuessaan.
Kuitenkin edes jonkinlaista menestystä – tai vähintäänkin mielenkiintoisuutta uskallan tältä setiltä odottaa, koska kaksi viimeistä elävää kuvaa on omistettu itse Hulk Hoganille – ja sehän on jo valmiiksi hassua. Myös Ski School 2:ssa on lupaavan sleazy kansikuva, joten ainut, mitä kohtaan ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia on setin aloittava Tapeheads.
Mistä puheenollen, aika siirtyä asiaan.
Tapeheads (1988)
Ohjaus: Bill Fishman
Pääosissa: Tim Robbins, John Cusack, Mary Crosby
Genre: Komedia
Ah, 80-luvun loppupuoli – aika, jolloin muoti näytti hyvältä, popularimusiikissakin oli jotakin järkeä ja MTV ravisutteli kansaa muuttamalla koko viihteen kenttää. Siinä jos missä olisi aihetta satiiriin, ja voi veljet kun joku ilmiselvä elokuvanteon Jeesus on päättänyt tarttua härkää oikein kunnolla sarvista.
Tim Robbins on herkkä taiteilijapoika ja John Cusack liukas keinottelija. Kyllästyneenä penninvenyttelyyn ja saatuaan potkut yövartijan asemistaan he päättävät perustaa videofirman musiikkivideoiden teko mielessään. Ja sitten sekoillaan. Niin vitusti.
Elokuvassa on hyvin, hyvin tyypillinen rakenne, mutta miten se tuon kaavan sisällä tempoileekaan on jotakin aivan käsittämätöntä. Aina kun luulet tietäväsi, mistä tässä kohtauksessa on kysymys, filmi heittää kapuloita rattaisiisi ja vetää esille jotain aivan täysin pähkähullua. Harvoin mikään näin perushollywoodilainen onnistuu yllättämään (ja sikäli, tietysti, pudottamaan) näin uskomattomilla käänteillä.
Ei siinä auttanut kuin suu auki tuijotella kavereiden kikkailuja. Miltäpä kuulostaa kohtaus, jossa pojat on pestattu videoimaan kuolemansairaan miehen testamentinluku, mutta koska Robbinsin hahmo ei toistuvasti ole tyytyväinen poloisen papparaisen performanssiin, tämä ehtii kuolla ennenkuin juttu saadaan purkkiin? Ja siitä leikataan suoraan tilanteen ratkaisuun, missä poijjaat ovat virittäneet miehen vastakuolleen ruumiin marionetiksi toteuttaakseen äijän toiveet nukketeknologian avustuksella?
Toinen rakastamani juttu oli kohtaus, jossa pojat saavat potkut vartiohommistaan. He ovat hakkeroineet laitoksen monitorit sillä kurin, että kun kusipäinen päävartija katsoo niitä, hän näkee vain autiot salit, mutta oikeasti tyypit ovat kutsuneet kaikki ryyppykaverinsa sisälle meuhkaamaan. No, syy miksi tästä jäädään kiinni on se, että päävartija menee eräässä kohtaa vessaan paskalle mutta rekisteröi miesten vessaan astuvan parin piikkikoroilla ja verkkosukkahousuilla varustettuja jalkoja, jotka kulkevat pisuaarille, mitä seuraa vetoketjun avauksen ja holtittoman losotuksen ääniefektit. Siitä suora leikkaus, kun pojat ovat baarissa katumassa potkujaan.
Ja tämä on koko elokuva juuri tällaista: tolkuttomien, deus ex machina -tasolla operoivien ideoiden ilotulitusta, mikä on hienovaraista kuin atomipommi hammassärkyyn ja tarkkanäköistä kuin kuuden promillen humalassa operoiva proktologi. Tietysti kaikki poikain haaveet kaikesta sekoilusta huolimatta vieläpä onnistuvat kuin tuosta vaan – syyt, seuraukset, pah! Humpuukia! Homma toimii ihan omassa ulottuvuudessaan, joka on Spedempi kuin kaikki Pasaset yhteensä – ja hyvä niin. Ei kyllä voi sanoa tulleen tylsää ainakaan.
Mainittakoon, että kasarigarderoobi vielä nostaa pisteitä ihan kivasti, joten ei tässä nyt ihan kauheasti valittaakkaan voi – tai muuten olisi vähän kuin jos vauhtikammoinen itkisi vapaaehtoisesti hinguttuaan vuoristorataan.
Ai niin! Ja jotta leffan tekninen törttöys ja silkka simppeli huolimattomuus tulisi myös edustettua, pyydän kiinnittämään huomiota kannen kuvaan. Siinä kanniskellaan filmikeloja ympäriinsä. Tässä elokuvassa kaikki hoidetaan VHS- ja lähetyskasettien muodossa, eli hööpöti jöö, niinpä niin, ei minua turhaan pilkunnussinnasta syytetä.
Ski School 2 (1994)
Ohjaus: David Mitchell
Pääosassa: Dean Cameron, Heather Campbell, Brent Sheppard
Genre: Komedia
Ja epäkoherentin möykkäävällä linjalla jatketaan. Tällä kertaa kyseessä on laskettelukomedia, tuo alagenreistä 80-lukulaisin – ja vaikka kyseinen pätkä 90-luvun puolella onkin tehty, ei siitä puutu mitään, mitä tämänkaltaisten leffojen kaanoniin kuuluu.
Dave on yksin elävä luuseri, jonka elämän valittu, laskettelumestari Beth on menossa naimisiin läheisen hiihtokeskuksen hallintaa tavoittelevan hoighty toighty -kusipään kanssa. Sitähän ei syrjitty hupiveikko voi sietää, joten missiona on ottaa sekalainen ryhmä Police Academy -hylkiöitä matkaan ja lähteä estämään häät hinnalla millä hyvänsä. Miksi päähenkilömme kokee Bethin olevan juuri itselleen passeli johtunee varmaan ensimmäisestä Ski School -elokuvasta, jota en luonnollisesti tietenkään ole nähnyt.
Elokuva on miellyttävä kokoelma matalaotsaisuuksia ja täyttä, hyväntahtoista vastuuttomuutta. Tissejä, töppäilyä ja typeryyksiä läimitään kasvoille sellaisella tahdilla, ettei ehdi tointua edellisestäkään aivopierusta uuden jo iskiessä tuulettimeen. Tähän päälle vielä se, että päähenkilömme on oikeastaan aikamoinen kusipää – joskaan ei onneksi ärsyttävä sellainen, ja tottakai vastustajansa ovat sitä vielä enemmän – eivätkä kirjoittajat ole selkeästikään miettineet skenaariotaan loppuun saakka joten lopussa luistellaan jo niin absurdeilla vesillä, että heikompaa hirvittää.
Hahmoissa löytyy – pääparin lisäksi on miestä, joka automaattisesti kiinnostaa kaikkia vastakkaisen sukupuolen edustajia; läski äijä (koska se on automaattisesti hassua, kun on läski) joka huutaa kovaa; mokelo tyyppi jonka nimi on Toddorbert koska sen isä ei osannut päättää kumman nimen kastepapille ilmoittaisi ja baarillinen vihaisia biker-lesboja. Tietysti myös läjä pahiksen kavereita eli jokaisen vitsin keppi perseessään vastaanottavia honottajia. Jos ei tällä tiimillä kuuhun mennä, niin millä sitten?
Eli tämähän on jälleen kerran juuri sitä, mitä lääkäri määräsi. Kevyttä, typerää, yllättävää sekoilua mikä ei ole liian kilttiä ja ennalta-arvattavaakin ainoastaan kokonaisuutta ajatellen. Tällaisia leffoja ei vaan yksinkertaisesti enää osata tehdä, ja ihmiskunta on siitä syystä ainoastaan köyhempi.
Toisaalta, jos elokuvan huumorin mielestäni melko oivasti tiivistävä punchline siitä, että yhden hahmoista ilmoitettua olevansa alastonmaalari tämä tarkoittaessakin sitten sitä, että maalari itse on alasti eikä tämän kohde, ei missään määrin vakuuta tai vaikuta etäisestikään siedettävältä, voinee suosiolla etsiä viihteensä ihan muualta.
The Secret Agent Club (1996)
Ohjaus: John Murlowski
Pääosissa: Matthew McCurley, Hulk Hogan, Lesley-Anne Down
Genre: Seikkailukomedia
Ja sitten onkin vuoro tarttua näihin painiherra Hoganin mestariteoksiin, joista ensimmäinen tosin onnistuu lähinnä liukastumaan omaan ripuliinsa ja kaatumaan naamalleen. Secret Agent Club on kuin jos Hulk-herra olisi nähnyt niin True Liesin kuin Jingle All the Waynkin ja päättänyt haluavansa toisintaa molemmat teelmykset viidennesosabudjetilla ja välittömästi.
Tämä tietysti tarkoittaa myös, että elokuvasta kohtuuttoman määrän varastavat erinäiset lapsihahmot, jotka, kuten aina tämänkaltaisissa elokuvissa, ovat kuin höyryävä kupillinen AIDSia. Hogankaan nyt ei vaan ole mikään Arska, eikä omaa kuin ripauksen Schwarzeneggerin luontaisesta karismasta. Muutenkin kohtuullisen märillä panoksilla ollaan liikenteessä, joskin nyt sentään tällä kertaa onneksi Sinbad puuttuu.
Eli Hulkkonen on megaässä superagentti, joka siviilissä tekeytyy töhveltäväksi lelukauppiaaksi ja perheenisäksi. Kumpikin rooli istuu hemmolle yhtä huonosti. Vielä paskempaa on se, että Hogan tuskin edes on koko elokuvassa.
Hogan varastaa aluksi kokeellisen super-duper-hyper-laserpyssyn elokuvan pahiksilta; tylsän tuimalta pahisnaiselta ja tämän kätyriltä, jolla on hirmu pelottava ropoottijalka. Eukko, ilmeisesti oikein The Bold and the Beautifulista tuttu saippuakyttyrä, oli asetta huutokauppaamassa miljardin dollarin lähtöhinnalla terroristeille ja mitä näitä geneerisiä ylipahiksia nyt on. Tietysti kasuaalisinkin tarkastelu havainnoi vempeleen häviävän tuhovoimassa, kätevyydessä ja käyttömukavuudessa esim. ritsalle, mutta näyttää hei supercoolilta ja siinä on vilkkuvat valot ja kaikki.
Hogan vaan sattuu jäämään kiinni ja tämän ase päätyy hänen pojalleen, Rasittava Napero #1:lle, jonka sekalainen kaveriporukka sitten ottaa tehtäväkseen isänsä pelastamisen pahalaisten kynsistä. Eli kyllä, 90 % elokuvasta herra vetonaula, herra Hulk ”en ole kannessa kerran vaan peräti kahdesti” Hogan viettää maaten pahisnartun Pekka Siitoimen näköisen (ja arvatenkin yhtä pätevän) hullun professeerin laverilla näiden yrittäessä kaivaa tästä ulos aseen olinpaikkaa.
Lapsoset ovat niin juuri sellaisia kuin voi pahimmillaan kuvitellakin: Päähenkilö on yhtä Jake Lloyd kuin Jake Lloyd itse, pottakampaus vaan puuttuu. Sitten on tyttö ja huumoriveikko, nörttipoika joka osaa hakkeroitua hallituksen salaisiin tiedostoihin lapsosten majasta käsin ja aasialainen skidi, joka osaa – luonnollisesti – kamppailulajeja. Ja huutaa jossain vaiheessa: ”Banzai”. Lopputaistelu käydään serpenttiineillä, vesipyssyillä ja marmorikuulilla vaikka se saatanan laaserasekin olisi mukana.
No ok, eihän tämä nyt mitään kamalinta saastaa ikinä ole – mukana oli muutama jopa kohtuullisen ilkeäkin hetki, ettei nuoriso nyt sentään ihan jää turmeltumatta. Samoin pari irtovitsiä toimi ihan kivasti. Erityisesti nautin pahisten kemiasta, kun tämä teräsjalkaveijari joutuu aina möhlättyään tulemaan tyyliin hattu kourassa pyytämään anteeksi rikosleidiltä. Tämä oli soveliaan Lalli Leipäjuusto / Rasvanahka -tyyppistä vammailua ja siksi ihan hauskaa.
Silti, levyn aiempien elokuvien laatuun (köh köh…) jo tottuneelle kuitenkin kohtuullinen pudotus takaisin todellisuuteen.
”Don’t judge a croock by it’s cover”
Santa with Muscles (1996)
Ohjaus: John Murlowski
Pääosassa: Hulk Hogan, Don Stark, Ed Begley jr.
Genre: Kalkkunaidiotismi
No nyt.
Hienon settimme päättävä, Hoganin mamman pojan seuraava teelmys on paitsi samalta vuodelta kuin edellinenkin, myös saman ohjaajan kauniista kätösistä peräisin. Kyllä ne kovat kerkiää ja vahvat jaksaa. John Murlowski myös nostaa pisteitään tämän törttöilyn avustuksella sen verran, että kaikki Secret Agent Clubissa munittu (tai sanotaan geneerisesti onnistuttu) annettakoon anteeksi.
Tottapuhuen, tämä teos on pitänyt nähdä jo vuosikaudet, joten aikamoiset odotuksetkin sitä kohtaan olivat. Ja kerrankin voin suurella ylpeydellä todeta, että ne kaikki onnistuttiin ylittämään aivan uskomattomilla tavoilla.
Katsotaanpa, kuinka pitkälle juonta jaksaa selvittää – minulla on sellainen kutina, että mitä kauemmas sitä jaksaa miettiä, sitä lähempänä mielisairaalan pehmustettu huone nököttää lähitulevaisuudessa. Ja mikäpä olisikaan parempi hetki jouluteemaisen elokuvan katselmukseen, kuin kesäkuun alku. Mutta siis:
Hogan on upporikas Scrooge -tyypin kitupiikki, jonka rikkauden salaisuus ovat jonkinlaiset lihas- / terveystuotteet (tai jotain…) mikä on elokuvan kusinen tekosyy sille, miksi äijä on niin muskelikas ja osaa potkia perseitä kuin jalkapuoli congajonossa. Erään kerran joulun alla hän varastaa ostoskeskuksen joulupukkikledjut paetakseen häntä kaahailun takia jahtaavilta poliiseilta – joista toista esittää Clint Howard, tuo aina yhtä luotettava laadun tae.
Sitten tapahtuu se elokuvallisista konventioista järjellisin, eli päähän sattuneen kolhun aiheuttama totaaliamnesia. Vaan liukas luikku tonttu oli juuri varastamassa hänen lompakkoaan muskeliveikon heräillessä, ja valehtelee identiteettinsä kadottaneelle Hulkkensteinille tämän olevan punanuttu itse, Pukkien Pukki, Joulu-Jarmo suoraan Korvatunturin kupeelta.
Samaan aikaan toinen ilkeä rikas jätkä yrittää väkivalloin valloittaa läheistä orpokotia kohtuu sattumanvaraisen konnajenginsä avustuksella. Pahis itse on äärimmäisen bakteerikammoinen, mutta tämän elokuva muistaa vain silloin, kun siihen liittyy typerä vitsi tai keino kukistaa pahalainen. Muita pahiksia ovat vittumainen ja karatetaitoja omaava labratakkiveijari, joka heittelee jatkuvasti lääkäriaiheisia puujalkavitsejä; lateksipukuinen muija jolla on sähköä ampuvat hansikkaat; jonkin sortin geologi (?) ja äijä, joka haisee tosi pahalle ja hihittelee.
Syy näiden junttien törvellykseen orpokodin suhteen on se, että orpokodin kellarista löytyy luola, jonka sisällä olevassa, pankkiholvin takaa löytyvässä toisessa luolassa kasvaa mittaamattoman arvokkaita, puikulan muotoisia kristalleja, jotka räjähtävät heti kun osuvat johonkin. Paitsi silloin kun niillä miekkailee.
Erityismaininta esikoulun läpäisemisestä sille, joka jo tässä vaiheessa arvasi Lihaspukin ja orpolasten törmäävän tavalla tahikka toisella toisiinsa ja tämän johtavan jollakin lailla päähenkilömme sydämen paisumiseen ja yleisen jouluilon väkinäiseen löytymiseen.
Mutta siis voi herra mun jee minkäsorttinen taideteos tämä elokuva on. Tämä on juuri niitä harvoja, räjähtäviä kristallejakin arvokkaampia harvinaisuuksia joista tämän artikkelin alussa turisin: komedioita, jotka onnistuvat epäonnistumaan mitä hulppeimmilla ja lennokkaimmilla tavoilla. Mikään hauskaksi tarkoitettu ei sitä ole, mikään ei johda mihinkään, mistään ei saada mitään irti ja mitään ei ole mietitty kuin korkeintaan edellisen päivän kuvausten jälkeisellä baarireissulla… mutta aivan sama.
Santa with Muscles on elokuvamaailman vastine Johanna Tukiaisen keikalla käymiselle tai internetin mammapalstoilla vierailemiselle. Jossakin vaiheessa paskasta yksinkertaisesti tulee taidetta.
Ei ole niin kulunutta elokuvallista konventiota, niin ilmiselvää vitsiä tai niin yksi + yksi = kaksi -tasoista juonenkuljetuskaarta, etteikö tuotos onnistuisi sen töppäämään jollakin aivan uskomattomalla tavalla järkyttäväksi sekasotkuksi, joka on kuitenkin viihdyttävä ja mielenkiintoinen kuin se kuuluisa kahden junan äkkitörmäys.
Toki lapsinäyttelijät ovat tässäkin perseestä, mutta niillä – kuten ah niin monilla muillakin asioilla – on hyvin vähän tilaa, syytä ja mahdollisuutta olla tässä tuotoksessa. Että eipä sekään haittaa. Hogan taas on ihan sympaattinen pökkelö, jopa silloin, kun esittää sitä kusipäätä.
Elokuva, jossa Amerikkalainen supersuloisuusjoulu-uloste kohtaa väkivalta-on-ratkaisu-kaikkeen -mentaliteetin – eli juuri sitä, mistä minä aikoinani maksoin.
”Santa, you slay me”
Ja näin, meillä on jälleen yksi nelielokuvainen kahden levyn setti lävitse kopeloituna. Ja oli kyllä yllättävänkin tasalaatuinen tapaus.
Siitä helpommin määriteltävästä laadusta todettakoon sen verran, että Tapeheads oli typerästi eianamorfisella kuvasuhteella, mikä siis nykytelevisiossa näyttää perseelle. Tämä tietysti selittyy sillä, että filmi on ilmiselvästi siirretty digitaaliseen muotoon jonkinlaiselta nauhalta, koska alkupuolella oli lukuisia kurttuisen nauhan jälkiä ja muuta hubaa. Itkisin, mutta onhan tämä nyt saakeli leffan tematiikkaan soveliasta toimintaa, kaikin puolin.
Ski School on vieläkin laiskempi – elokuva alkaa omalla trailerillaan, varmasti juurikin siksi, että sekin on kaapattu jonkinlaiselta siirrosnauhalta eikä kukaan ole sen vertaa vaivautunut, että leikkaisi kasetin alkuun asetetun ”ekstramateriaalin” DVD-tiedostosta helvettiin. Vittuako minä sillä trailerilla, kun olen jo maksanut saadakseni itse elokuvan nähdä? Ja kas ironioiden ironiaa, tietenkään YouTubesta ei sitten kyseistä traikkua löytynyt, jotta olisin sen voinut yläpuolisen arvostelun kärkeen taltata.
Mutta sitten ne itse elokuvat:
Santa with Muscles: 8/10
Ski School: 8/10
Tapeheads: 7/10
The Secret Agent Club: 5/10
Näinollen keskiarvomme nousee ennätykselliseen ja lähes hengästyttävään seitsikkoon. Uskallan väittää, että kyseessä on myös hienon Boksikatsaus -sarjamme ensimmäinen (ja todennäköisesti viimeinen) kerta, kun jokainen sen elokuvista on siedettävän rajan tällä puolen.
Muistanpa vielä, että kolme euroa maksoin tästä jollakin divari- tai kirpputorireissulla aikoinaan. En siis kadu mitään!
PahviPalliBlogi 
42 thoughts on “Boksikatsaus #8: Great Comedy Movies”